Eight Notes on Oceanic Feeling
4.5.-27.5.2018

Olli Piippo’s solo exhibition Eight Notes on Oceanic Feeling will be held in Helsinki Contemporary on 4–27 May. His new works approach the so-called oceanic feeling, which has been described as unity with the universe, and experiences of it through painting. 

“Rendered through the painting process, Oceanic Feeling is a moving state, a feeling that a wave is rolling over you, or merging into the background. In the same way the painting is either losing its form or the form is just rising to the surface.”

Piippo approaches the painting process through materials and experimenting with them, which opens up space for new things. A series of large, dark-coloured paintings bearing the name of the exhibition Eight Notes on Oceanic Feeling have been made with graphite on a black background. The works look almost monochromatic at first glance, but they resist a minimalist presentation: “Strict limits govern the whole, but within them I can be completely free,” he explains. A host of subtle nuances give the works meanings that drive the viewing experience.

The other clearly-defined entity of the exhibition is a series of works on paper, Sketches for Oceanic Feeling. Although Piippo has always drawn, and drawing has also been part of the painting, this is the first time the artist has put his paper works on show. Working with paper has been liberating after the painting process. A monotype printing technique, for instance, has been used in the more delicate and colourful paper works. The works in the series are an integral part of the exhibition’s theme of the experience of enlightenment and feelings of peace.

“The works are combined by the way that I exploit mistakes. Ugliness turns into beauty when I deliberately use the wrong materials and techniques, and I enjoy the mistakes and the difficulty of managing the materials. It creates the breathable and organic nature of the works,” says Piippo.

Olli Piippo (b. 1980) lives in Berlin and Helsinki. He last showed his works in Helsinki Contemporary as part of the Guilty Pleasure joint exhibition with Swedish artist Lukas Göthman in autumn 2016. Eight Notes on Oceanic Feeling is Piippo’s first solo exhibition in the gallery. His works have been shown most recently in the Nordic countries and Europe, in Lachenmann Art in Konstanz and Kunstkraftwerk in Leipzig, Germany, and Gallery Thomassen in Gothenburg, Sweden. He previously had a solo exhibition Staring at the Sea, Standing in the Sand, in Forum Box, Helsinki in 2015. Piippo is also known as the founder and curator of the Black Market concept, which organizes exhibition events.

 

Toukokuun 4.–27. Helsinki Contemporaryssa nähdään Berliinissä ja Helsingissä asuvan Olli Piipon yksityisnäyttely Eight Notes on Oceanic Feeling. Tämä niin sanottu oseaaninen kokemus kuvaa tilaa, jossa tunnetaan ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Uusissa teoksissaan Piippo lähestyy kokemusta maalauksen keinoin.

”Maalausprosessin kautta hahmotettuna se [Oceanic Feeling] on liikkeessä oleva tila, tunne siitä kuin aaltoileva massa olisi juuri vyörymässä päälle, tai sulautumassa taustaansa. Miten maalaus on joko hävittämässä muotoaan tai juuri nousemassa muotona pinnalle.”

Piippo lähestyy maalausprosessia materiaalien ja niillä kokeilun kautta, tämä avaa tilaa uudelle. Sarja kookkaita, tummasävyisiä maalauksia, jotka kantavat näyttelyn nimeä Eight Notes on Oceanic Feeling on toteutettu grafiitilla mustalle pohjalle. Ensi katsomalta lähes monokromaattiset teokset kuitenkin pakenevat minimalistista esittämistapaa: ”kokonaisuudessa on tiukat rajat, mutta niiden sisällä voin olla täysin vapaa”, Piippo täsmentää. Runsaat pienet nyanssit saavat teoksissa merkityksiä, jotka kuljettavat katsomiskokemusta.

Näyttelyn toinen selkeä kokonaisuus on sarja paperille tehtyjä teoksia: Sketches for Oceanic Feeling. Vaikka Piippo on aina piirtänyt, ja piirtäminen on ollut myös osa maalaamista, nähdään taiteilijalta paperiteoksia nyt näyttelyssä ensimmäistä kertaa. Paperin kanssa työskentely on vapauttanut tekemistä maalausprosessin jälkeen. Maalaussarjaa herkemmissä ja värikkäämmissä paperiteoksissa on hyödynnetty muun muassa monotypia-painotekniikkaa. Sarjan teokset ovat kiinteä osa näyttelyn valaistumisen kokemuksen ja rauhan tunnetta käsittelevää tematiikkaa.

”Kokonaisuutta yhdistää se, miten käytän virheitä hyväksi. Rumuus kääntyy kauneudeksi kun käytän materiaaleja ja tekniikoita tarkoituksella väärin, ja ns. nautin virheistä ja materiaalien hallitsemisen vaikeudesta. Siitä syntyy teosten hengittävyys ja orgaanisuus”, Piippo kertoo.

Berliinissä ja Helsingissä asuvan ja työskentelevän Olli Piipon (s. 1980) teoksia nähtiin Helsinki Contemporaryssa edellisen kerran Guilty Pleasure -yhteisnäyttelyssä ruotsalaistaiteilija Lukas Göthmanin kanssa syksyllä 2016. Eight Notes on Oceanic Feeling on Piipon ensimmäinen yksityisnäyttely galleriassa. Piipon teoksia on viimeksi esitetty Pohjoismaissa ja Euroopassa, mm. Lachenmann Artissa Konstanzissa ja Kunstkraftwerk Leipzigissä, Saksassa, sekä Galleri Thomassenissa Göteborgissa. Taiteilijan edellinen yksityisnäyttely Staring at the Sea, Standing in the Sand nähtiin Forum Boxissa 2015. Piippo tunnetaan myös näyttelytapahtumia järjestävän Black Market -konseptin perustajana ja kuraattorina.

Den 4–27 maj visar Helsinki Contemporary den i Berlin och Helsingfors bosatta Olli Piippos separatutställning Eight Notes on Oceanic Feeling. Denna så kallade oceaniska upplevelse syftar på en känsla av att vara ett med världsalltet. Det är den känslan och upplevelsen som Piippo i sina nya verk närmar sig med måleriets medel.

”Då man försöker tolka den känslan via måleriprocessen framstår den som ett rum i rörelse, en känsla av en böljande massa som precis väller över en eller smälter in i sin egen bakgrund. Målningen tycks antingen utplåna sin form eller tvärtom träda fram som form på ytan.”

Piippo närmar sig måleriprocessen via olika material och genom att experimentera med dem, det ger plats åt någonting nytt. Serien med stora målningar i mörka toner är gjord med grafit på svart botten och bär samma namn som utställningen, Eight Notes on Oceanic Feeling. Vid en första anblick tycks de nästan monokromatiska verken ändå fly det minimalistiska uttrycket: ”Helheten är strängt avgränsad, men innanför gränserna är jag helt fri”, preciserar Piippo. De talrika små nyanserna tillför verken betydelser som styr vårt sätt att se och uppleva dem.

I utställningen ingår också en annan separat helhet, Sketches for Oceanic Feeling, en serie teckningar på papper. Trots att Piippo alltid har sysslat med teckning och tecknandet också har varit ett delelement i hans måleri får vi nu för första gången se verk på papper av honom. Efter målandet har tecknandet på papper varit en befriande process. I teckningarna, känsligare och färggrannare än målningsserien, har Piippo använt bland annat monotypiteknik. Teckningsserien är en viktig del av utställningens tematik som behandlar känslan av upplyst klarsyn och frid.

”Den gemensamma nämnaren är hur jag utnyttjar fel, lapsusar. Fulhet förvandlas till skönhet då jag medvetet använder material och tekniker på fel sätt, och jag njuter av felen och av svårigheten i att hantera materialen. Det är det som får verken att andas, som gör dem organiska”, säger Piippo.

Verk av Olli Piippo (f. 1980), bosatt och verksam i Berlin och Helsingfors, sågs senast på Helsinki Contemporary på utställningen Guilty Pleasure som Piippo höll tillsammans med den svenska konstnären Lukas Göthman hösten 2016. Eight Notes on Oceanic Feeling är Piippos första separatutställning på Helsinki Contemporary. Senast har hans verk visats i Norden och på kontinenten, bl.a. på Lachenmann Art i Konstanz och Kunstkraftwerk Leipzig samt på Galleri Thomassen i Göteborg. Piippos förra separatutställning, Staring at the Sea, Standing in the Sand, visades på Forum Box 2015. Olli Piippo är känd också som grundare av och kurator för Black Market, ett koncept för utställningsevenemang.

 

ARTIST-CURATOR-DISCUSSION: OLLI PIIPPO & MIKA HANNULA

Olli Piippo (b. 1980) lives and works in Berlin and Helsinki. He last exhibited in Helsinki Contemporary as part of the Guilty Pleasure exhibition in autumn 2016. Eight Notes on Oceanic Feeling is Piippo’s first solo exhibition in the gallery. His works have been shown most recently in the Nordic countries and Europe, in Lachenmann Art in Konstanz and Kunstkraftwerk in Leipzig, Germany, and Gallery Thomassen in Gothenburg, Sweden. He previously had a solo exhibition Staring at the Sea, Standing in the Sand in Forum Box, Helsinki in 2015. Piippo is also known as the founder and curator of the Black Market concept, which organizes exhibition events.

Mika Hannula: Let’s start with the painting series Eight Notes on Oceanic Feeling, which is also the name of the whole exhibition. How did the working process get started?

 

Olli Piippo: Funnily enough, the process was born of a failure. I made a painting that was part of a previous series and idea, but it got too full – and in my anger I painted it completely black. For a moment I was happy that my work was done and dusted. But at the same time I was already moving somewhere else, and I had seen how graphite works on a white background. Graphite is pure soft carbon, and the mark it leaves is silvery grey. I tried that next, and ended up with failure number two. I was frustrated, but then I thought of joining these two disasters and experimenting with how graphite would look on a black background.

 

That became success number one, quite suddenly, right out of the blue. I found a way to paint black on black and, by using graphite, I could do things I hadn’t figured out before. Taking a random experiment further gave me a eureka moment that became the basis of the entire series and also the direction of the exhibition.

 

It is good to emphasize how this way of working is very typical for me. I don’t really know what I’m looking for, but continuous, persistent experiments with material uncover something special and new to start building on.

 

MH: What happened along the way?

 

OP: After various attempts and mistakes with the material I started to get a picture in my head of what I wanted this particular exhibition to look like. It was built into two different series, with both paintings and paper works that share a common format. What matters is that the internal shifts in the work are actually very small, but significant. There are exceptions, and a certain kind of vibration in the scarce, monochromatic colour scheme. Strict limits govern the whole, but within them I can be completely free.

 

The paintings are quite serious in nature, and size too, but also regarding their colours, opening up to the spectator in endless, deeply impressive variations of light and shadow. They are silent, open and finished at the same time, even reminiscent of religious themes, a certain kind of requiem – or how do you see this?

 

OP: This must be approached from the point of view that no painting or work is, in itself, black. We have to talk about graphite, and darkness, and reflections, and how the light bits are very light, even though at first glance it can appear very dark.

 

So I don’t want to talk about black because I don’t see the works as gloomy or heavy or oppressive. On the contrary, to me, they are harmonious and peaceful. I could even say light, even though this might seem strange regarding the physical size of the works. On the other hand, there are interactions between opposites: between apparently opposed but permanently intertwined extremities such as surface–depth, distance–proximity, introvert–extrovert, open–closed and precision-randomness. It is painting without extremes. It’s just a painting, nothing more.

 

MH: Speaking of the background as something more than just visual culture, chamber music comes to mind: how small gestures have a massive impact with regards to depth and focus. Which raises a particular question: what about the Estonian composer Arvo Pärt?

 

OP: Pärt’s music is still an important background element in the way that a small but intensely focused gesture is sufficient. His music always has a certain state of mind that I also seek out. A certain sacredness is organically present in his music. The feeling and experience of enlightenment, which tranquillity is part of, is also the central theme of this exhibition.

 

My paintings differ from Pärt in that there is no church or religion here, but there is something else instead. It’s about experience and encountering things, and moments that are depicted and linked to religious contexts, depending on the culture. I want to approach this feeling before it is structured through the collective understanding and institutions of culture and organized society.

 

MH: But what is the ‘something else’? This will surely lead us to the title of your exhibition and its connotations and background.

 

OP: Yes. This enlightenment and connection can be experienced through religion. It’s the same thing, but I deal with it through experience and, believe it or not, that experience exists. The shortest way to explain oceanic feeling is the sensation of being one with the universe (the concept is from the French writer Romain Rolland, 1866-1944). It can be described as an experience of enlightenment, but it is a prolonged emotion that can last for hours. A strong bond between emotion and understanding is essential.

 

I’ve been wondering how to approach such a big subject for about five years, the way that all our own borders disappear, and the formation of an unspoken consensus and harmony between one’s self and the surrounding world.

 

The concept itself gives direction, but nothing more. So I'm not claiming anything at all, or taking a stand on whether the experience is true or not. It’s really about painting, and how to approach this experience through painting. It can be very surprising and a bit like opening up to something new, something very different from previous experiences. You realize that you have been in a bit of a fog, a bit like you’ve been shackled to your own hopes and desires, and the moral rules that you’ve constructed with the surrounding society. It’s like you could suddenly see the matrix of reality. You can go beyond your own prejudices and mental constructs to examine everything.

 

MH: How heavy is this experience?

 

OP: Suddenly everything simply is. No more stress, just all the power of acceptance and unity, but then very soon comes the consequence that one’s own ways of being and acting have to be questioned and re-tested. One begins to recreate oneself and one’s skin. And it is also destabilizing, very definitely.

 

Rendered through the painting process, it’s a fluid state, a feeling that a wave is rolling over you, or merging into the background. In the same way the painting is either losing its form or the form is just rising to the surface

 

MH: If we get back to aesthetics, the context of your paintings is not so much a monochrome painting or a black painting in the style of Frank Stella or even Ad Reinhardt?

 

OP: No, the Black Painting movement originally offered a powerful perspective and a version of how painting and painters can manoeuvre around as tight a scale as they choose. However, my paintings are only monochromatic visions, with lots of variations and very small nuances. I'm not really interested in minimalist expression.

 

MH: What if we compare this exhibition to your previous gallery exhibition Guilty Pleasure in Helsinki Contemporary in 2016. What has changed, and what has remained the same?

 

OP: Basically, the direction is the same, although the colours have disappeared. I have approached painting a lot more by hand, and I have actually concretely painted by hand – that creates a strong movement that comes from your finger, not the brush. It also makes your body move in a completely different way.

 

These series are also considerably quieter. Guilty Pleasure had much more conflict and greater variations within the works.

 

MH: Where does the need for constant renewal come from, and variations in the theme and your way of working? Are you impatient?

 

OP: I think the process is pretty much the same. I have a great need to make shows as a series, and if it’s been two years since the last one, I think it's time to move forwards. Of course it’s a bit confusing here because the colours have changed so radically so things look very different, but there’s not much difference in the actual expression.

 

In this case it’s like the circle closed because at one time I started to paint in a more abstract way, and then through figurative paths I have returned to pretty pure abstract painting. I strive to make paintings that aren’t abstract and don’t refer to any figurative equivalent. It is about feelings, emotional states and perceiving emotions in a visual form and mode. And it’s just about that, nothing else.

 

MH: What role does searching for material and experimenting play?

 

OP: As I said, that’s where the new angle came from, opening up a new opportunity. This highly material approach is how I work. For instance, I have painted very little light and shade. The language of the material is central, and from there I construct poetic phrases and compositions.

 

MH: What is the explanation behind the paintings’ frames?

 

OP: They have a calming and clarifying effect. The works become increasingly tangible.

 

MH: Let’s move on to physically smaller works. The second distinct series in the exhibition consists of paper works called Sketches for Oceanic Feeling. What is their background and also relationship with the paintings?

 

OP: The paper works are an essential part of this larger series. They are made on a white or coloured background. They are notes, exercises, and labels that are connected to the same subject I deal with in the rest of the show.

 

I've never exhibited paper works before, and I had to check in with myself a couple of times to be sure about all this. Yet I have always been drawing. The paintings have clearly involved drawing, so in that sense I have drawn into paintings. But when I moved on to making drawings as independent works, I found their own dimension and the materiality of the paper, and after some initial difficulties it started to go somewhere. I understood the fragility and sensitivity of the paper.

 

Drawing had a distinct lightness that was really liberating after painting. And of course there are colours here. Even as I was painting, I was thinking of what I would do on paper, and I had the idea that the exhibition would not only be black-and-white. In practice, I am very unorthodox, I use a spray on paper, and I still print with the monotype method. I also use watercolours, graphite, and also alkyd paints and oil pastels. Everything happens according to the principle that whatever the picture needs, it gets.

 

MH: So the paintings came before the paper works. Why was that?

 

OP: The order was vital this time because the painting process was so messy. In practice, the application of light, smudgy and dusty graphite in the workroom meant that I couldn’t have any white work there because it would suffer. The place was full of graphite deposits (laughs).

 

Apart from that, works on canvas and paper, although they are of different materials, are an integral part of the whole. The red-based paper works are in direct dialogue with the paintings, anchored in them through their gesture language. The paper works function like visual poems, in principle using the same language as the other works, but they have been made more freely: the composition is not tight but is rather much more twisting and distinct from that of the paintings. These works are combined by the way that I exploit mistakes. Ugliness turns into beauty when I deliberately use the wrong materials and techniques, and I enjoy the mistakes and the difficulty of managing the materials. It creates the breathable and organic nature of the works.

 

MH: Finally, this is a philosophical and personal question about the bodily gaze. What happens when seer and seen merge, when the painting touches someone?

 

OP: I certainly know what it feels like when you’re looking at a painting and you feel that it’s saying something very important and particularly clearly, for example when I saw Cy Twombly’s works at the Brandhorst Museum in Munich. It feels like you are with someone, that things are just as they should be. It can be described as replenishment, or even enlightenment. It is difficult to approach the experience verbally and it cannot be captured. It must be left alone, and be allowed to live. It has already been told in the image language.

And here, very clearly, we find out how words do not suffice: there is painting and it is enough.

 

Text based on a conversation between Olli Piippo and Mika Hannula in Berlin on 8 April 2018.

TAITEILIJA-KURAATTORI -KESKUSTELU: OLLI PIIPPO & MIKA HANNULA

Berliinissä ja Helsingissä asuvan ja työskentelevän Olli Piipon (s. 1980) teoksia nähtiin Helsinki Contemporaryssa edellisen kerran Guilty Pleasure -näyttelyssä syksyllä 2016. Eight Notes on Oceanic Feeling on Piipon ensimmäinen yksityisnäyttely galleriassa. Piipon teoksia on viimeksi esitetty Pohjoismaissa ja Euroopassa, mm. Lachenmann Artissa Konstanzissa ja Kunstkraftwerk Leipzigissä, Saksassa, sekä Galleri Thomassenissa Göteborgissa. Taiteilijan edellinen yksityisnäyttely Staring at the Sea, Standing in the Sand nähtiin Forum Boxissa 2015. Piippo tunnetaan myös näyttelytapahtumia järjestävän Black Market -konseptin perustajana ja kuraattorina.


Mika Hannula: Aloitetaan maalaussarjasta nimeltään Eight Notes on Oceanic Feeling, joka on samalla myös koko näyttelyn nimi. Mistä teossarjan työprosessi lähti liikkeelle?

Olli Piippo: Huvittavaa kyllä, prosessi lähti liikkeelle epäonnistumisesta. Ihan siis siitä, että tein aiempaan sarjaan ja suuntaan liittynyttä maalausta, joka meni aivan liian täyteen – ja maalasin sen sitten siinä suutuspäissäni kokonaan mustaksi. Ja olin hetken tyytyväinen, että sain duunin vedettyä yli ja ohi. Mutta samaan aikaan olin jo siirtymässä muualle, ja olin nähnyt miten grafiittia työstetään valkoiselle pohjalle. Grafiittihan on puhdasta pehmeää hiiltä, sen jälki on hopeisen harmaata. Joten seuraavaksi kokeilin sitä ja kas, siitä tuli epäonnistuminen numero kaksi. Joten turhautuneena ajattelin yhdistää kaksi päin helvettiä mennyttä yritystä ja kokeilin miten grafiitti toimii mustalla pohjalla.

Siitä tuli onnistuminen numero yksi, ja aivan yllättäen, aivan puskista. Löysin siis tavan, jossa maalaan asioita mustalla mustalle ja grafiittia käyttämällä saan aikaan asioita, joita en ollut aiemmin hahmottanut. Tästä tietynlaisesta sattumanvaraisesta kokeilun kautta muokkaantuneesta ahaa-elämyksestä muodostui koko sarjan pohja ja myös näyttelyn suunta.

On hyvä korostaa miten tämäntyyppinen tekeminen on hyvin tyypillistä minulle. Sitä ei oikein tiedä mitä etsii, mutta jatkuvien, sinnikkäiden materiaalikokeilujen kautta löytyy jotakin erityistä ja uutta, jonka päälle alkaa rakentamaan uutta kokonaisuutta.

MH: Entä mitä tapahtui matkan varrella?

OP: Monenlaisten materiaan kiinnityvien yritysten ja erehdysten jälkeen näin kuvan päässäni siitä miltä haluan juuri tämän näyttelyn näyttävän. Se rakentui kahteen eri sarjaan: mukana on sekä maalauksia että paperiteoksia, joissa on yhtenäinen formaatti. Olennaista on, että töiden sisäinen vaihtelu on itse asiassa hyvin pienimuotoista, joskin ne pienet siirtymät ovat merkityksellisiä. Suppeasta, monokromaattisesta väriskaalasta löytyy poikkeuksia ja jonkinlaista värähtelyä. Kokonaisuudessa on tiukat rajat, mutta niiden sisällä voin olla täysin vapaa.

MH: Maalaukset ovat luonteeltaan varsin vakavia, jo kooltaankin, mutta myös värisävyiltään, avautuen katsojalle näissä loputtomissa, erinomaisen vaikuttavissa valon ja varjon vaihteluissa. Ne ovat hiljaisia, yhtä aikaa avoimia ja loppuun vietyjä, muistuttaen jopa uskonnollista tematiikkaa, tietynlaista requiemia – vai miten itse tämän koet?

OP: Niin, tämä täytyy purkaa auki sitä kautta miten mikään maalaus tai teos ei ole itsessään musta. Puhutaan grafiitista, puhutaan tummasta, puhutaan heijastuksista, ja siitä miten valoisat kohdat ovat todella valoisia, vaikka ensiote voi olla vahvastikin tumma.

En siis halua puhua mustasta, koska koen teokset muuna kuin synkkinä tai painavina, painostavina. Minulle ne ovat harmonisia ja rauhallisia. Voisi jopa sanoa kevyitä, joskin vertaus suhteessa teosten isoon kokoon voi ehkä tuntua vinolta. Toisaalta kyse on näistä sekä-että vuorovaikutuksista: näistä liikkeistä oletettujen vastakkaisuuksien mutta pysyvästi yhteen kietoutuneiden ääripäiden - kuten pinta-syvyys, etäisyys-läheisyys, introvertti-ekstrovertti, avoin-kiinni ja täsmällisyys-sattumanvaraisuus - välillä. Se on siis maalausta vailla ylilyöntejä. On vain maalaus, ei muuta.

MH: Kun puhutaan taustasta, ja taustasta ei vain visuaalisessa kulttuurissa, mieleen tulee kamarimusiikki: miten pienet eleet saavat valtavan vaikutuksen, syventymisen ja keskittymisen. Josta tämä yksityiskohtainen kysymys: entä virolaissäveltäjä Arvo Pärt?

OP: Kyllä Pärtin musiikki on edelleen taustalla tärkeänä elementtinä, miten pienikin mutta intensiivinen, keskittynyt ele riittää. Pärtin musiikissa on koko ajan läsnä se tietty mielentila mitä itsekin hakee ja mihin hakeutuu. Pärtillä tekemiseen liittyy sana pyhyys, joka kuuluu elimellisesti hänen musiikkiinsa. Valaistumisen tunne ja kokemus, johon kuuluu rauhallisuus, se on myös tämän näyttelyn keskeistä tematiikkaa.

Minun maalaukset eroavat Pärtistä siinä, että tässä ei ole mukana kirkko tai uskonnollisuus, vaan jotakin muuta. Kyse on kokemuksesta ja kohtaamisesta. Hetkistä, joita kulttuurista riippuen kuvataan ja liitetään uskonnollisiin konteksteihin. Haluan lähestyä tätä tunnetta ennen kuin se jäsentyy kulttuurin ja järjestäytyneen yhteiskunnan kollektiivisen ymmärryksen ja instituutioiden kautta.

MH: Mutta mikä on se muu? Josta päästään varmasti näyttelyn nimeen ja sen konnotaatioihin ja taustoihin?

OP: Kyllä. Tämän valaistumisen ja yhteyden voi kokea uskonnon kautta, sama asia se on, mutta minä käsittelen sitä kokemuksen kautta, ja uskot tai et, se kokemus on olemassa. Lyhin tapa selittää oceanic feeling on kokemus siitä miten kaikki maailmassa kuuluu yhteen (käsite juontaa ranskalaiskirjailijalta Romain Rollandilta, 1866-1944). Sitä kuvataan kokemuksena valaistumisesta, mutta kyseessä on pitkittynyt tunnetila, joka voi kestää tuntejakin. Olennaista on vahva side tunteen ja ymmärryksen välillä.

Olen miettinyt miten lähestyä näin isoa aihetta jo viitisen vuotta, tätä miten kaikki omat rajat katoavat, miten muodostuu sanaton yhteisymmärrys ja harmonia minän ja ympäröivän maailman välillä.

Käsite itsessään antaa suunnan, ei muuta. En ole siis tässä väittämässä yhtään mitään, en ottamassa kantaa onko kokemus tosi vai ei. Kyse on maalauksesta, miten lähestyä maalauksen keinoin tätä kokemusta. Se voi olla erittäin yllättävää ja vähän kuin avautuisi jotakin aivan uutta kohti, jotakin hyvin erilaista kuin aiemmat kokemukset. Tajuat, että olet ollut vähän kuin usvassa, vähän kuin omien toiveiden, halujen ja yhdessä ympäröivän yhteiskunnan kanssa rakennettujen moraalisääntöjen kahlitsemana. Vähän kuin näkisit yhtäkkiä todellisuuden matriisia, todellisuutta niin kuin se on. Pääset omien ennakkoluulojen ja mielikuvien ohitse tarkastelemaan kaikkea.

MH: Miten raskas tämä kokemus on?

OP: Yhtäkkiä kaikki vaan on, ei enää stressiä, vaan kaiken valtaa hyväksyntä ja yhtenäisyys, mutta sitten varsin pian seurauksena on, että omat tavat olla ja toimia joutuvat kyseenalaistetuksi ja uudelleen koetelluiksi. Sitä alkaa luomaan uudelleen itseään ja nahkaansa. Kyllä se myös horjuttaa, ihan varmasti horjuttaa.

Maalausprosessin kautta hahmotettuna se on liikkeessä oleva tila, tunne siitä kuin aaltoileva massa olisi juuri vyörymässä päälle, tai sulautumassa taustaansa. Miten maalaus on joko hävittämässä muotoaan tai juuri nousemassa muotona pinnalle.

MH: Jos palataan estetiikkaan, maalaustesi konteksti ei ole niinkään monokrominen maalaus tai musta maalaus Frank Stellan tai vaikka Ad Reinhardtin tapaan?

OP: Ei, alussa Black Painting -liike tarjosi voimauttavan näkemyksen ja version siitä, miten maalaus ja tekijät voivat liikkua juuri niin tiukalla skaalalla kuin he ovat itselleen valinneet. Minun maalaukset ovat kuitenkin vain monokromaattisen näköisiä, niissä on paljon vaihteluita ja hyvin pieniä nyansseja. En ole varsinaisesti kiinnostunut minimalistisesta ilmaisusta.

MH: Entä jos vertaamme esimerkiksi tätä näyttelyä edelliseen gallerianäyttelyysi Guilty Pleasure, Helsinki Contemporaryssa vuonna 2016. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt samana?

OP: Periaatteessa suunta on sama. Värit ovat nyt poissa. Olen lähestynyt maalausta paljon enemmän käsin, olen ihan konkreettisesti maalannut käsin – siitä syntyy vahva liike, joka tulee sormella, ei pensselillä. Siinä on myös aivan toisella tavalla kroppa liikkeessä.

Nämä sarjat ovat myös huomattavasti hiljaisempia, Guilty Pleasuressa oli paljon enemmän ristiriitaa ja suurempia vaihteluja duunien sisällä.

MH: Mistä tarve jatkuvaan uudistamiseen, teeman ja tekotapojen vaihteluun? Vaivaako kärsimättömyys?

OP: Näen kyllä prosessin aika lailla samana. Minulla on suuri tarve tehdä näyttelyitä sarjana, ja jos edellistä on kulunut kaksi vuotta, on minusta aika liikkua eteenpäin. Mikä tässä hämää on tietysti se, että värit ovat muuttuneet niin radikaalisti, siksi ne näyttävät niin erilaisilta, mutta varsinaisessa ilmaisussa ei ole kuitenkaan niin paljon eroa.

Tässä ikään kuin ympyrä sulkeutuu, koska lähdin aikoinaan maalaamaan abstraktia ja sitten tiettyjen figuratiivisten polkujen kautta olen nyt palannut aika puhtaaseen abstraktiin maalaukseen. Pyrkimys on, että maalaukset eivät ole abstraktioita, että ne eivät viittaa mihinkään figuratiiviseen vastineeseen. Kyse on tunteesta, tunnetilasta ja tunteen hahmottamisesta kuvallisessa muodossa ja moodissa. Ja kyse on siis vain siitä, ei mistään muusta.

MH: Mikä rooli tällä materiaalisella etsimisellä ja kokeilulla on?

OP: Kuten jo sanoin, siitä se uusi kulma löytyi, aukesi uusi mahdollisuus. Tämä hyvin materiaalinen lähestymistapa on se miten minä työskentelen, olen esimerkiksi hyvin vähän maalannut valoa ja varjoa. Keskiössä on materian oma kieli. Ja siitä lähden sitten rakentamaan poeettisia lauseita, kompositioita.

MH: Entä maalausten kehykset, miksi?

OP: Se rauhoittaa ja selkeyttää niitä, teoksista tulee yhä enemmän konkreettisempia.

MH: Siirrytään kooltaan pienempiin töihin. Näyttelyn toinen selkeä sarja koostuu paperiteoksista, nimeltään Sketches for Oceanic Feeling. Mikä on näiden tausta ja myös suhde maalauksiin?

OP: Paperiteokset kuuluvat olennaisesti tähän suurempaan sarjaan. Ne on tehty valkoiselle tai värilliselle pohjalle, ne ovat muistiinpanoja, harjoitelmia ja merkintöjä kokonaisuutta raamittavan saman aiheen ympäriltä.

En ole ikinä ennen esittänyt paperitöitä, ja tämä minun piti itsellenikin pari kertaa varmistaa. Olen aina kyllä piirtänyt. Maalauksissa on selvästi ollut piirustusta mukana, olen siis piirtänyt maalauksiin. Mutta kun siirryin tekemään piirustuksia teoksina, löysin niistä ihan oman ulottuvuuden, paperin materiaalisuuden ja se alkoi vaikeuksien jälkeen johdattaa jonnekin muualle. Ymmärsin paperin haurauden ja herkkyyden.

Esiin tuli piirustuksen ominainen keveys, joka oli todella vapauttavaa maalaamisen jälkeen. Ja tähän liittyy tietysti värit. Jo maalatessani pohdin mitä teen paperille, ajatuksena oli että näyttely ei jää mustavalkoiseksi. Käytännössä olen hyvin epäortodoksinen, käytän paperilla sprayta, monotypiaa, siis painotekniikkaa jota vielä jatkan, vesivärejä, grafiittia, alkydia ja myös öljypastellia. Eli siinä mennään koko ajan sillä periaatteella, että mitä kuva vaatii, sitä laitetaan.

MH: Eli ensin tulivat maalaukset, sitten paperityöt. Miksi?

OP: Järjestys oli tällä kertaa elintärkeä, koska maalausprosessi oli niin sotkuinen. Käytännössä kevyen ja tahraavan, pölyisen grafiitin levittäminen työtiloissa aiheutti sen, etten voinut pitää siellä yhtään valkoista työtä joka ei kärsisi. Siellä oli niin paljon sellaista grafiittilaskeumaa (naurua).

Sitä paitsi, teokset kankaalle ja paperille, joskin ne ovat eri materiaalia, ovat kiinteä osa samaa kokonaisuutta. Yhdessä paperiteosten kokonaisuudessa punapohjaiset teokset keskustelevat suoraan maalausten kanssa, ne ovat elekieleltään ankkuroituneet maalaukseen. Toisessa kokonaisuudessa teokset toimivat kuin visuaaliset runot, käyttävät periaatteessa samaa kieltä muiden teosten kanssa, mutta ovat vapaammin tehtyjä: kompositio ei ole tiukka vaan paljon kiertelevämpää ja selkeästi irti maalausten kompositioista. Kokonaisuutta yhdistää se, miten käytän virheitä hyväksi. Rumuus kääntyy kauneudeksi kun käytän materiaaleja ja tekniikoita tarkoituksella väärin, ja ns. nautin virheistä ja materiaalien hallitsemisen vaikeudesta. Siitä syntyy teosten hengittävyys ja orgaanisuus.

MH: Päätetään tämä filosofiseen ja henkilökohtaiseen kysymykseen kehollisesta katseesta. Mitä tapahtuu kun näkevä ja näkyvä yhdistyvät, kun maalaus koskettaa?

OP: Kyllä minä tiedän miltä se tuntuu, kun maalauksen äärellä tunnet, että se kertoo jostakin hyvin olennaisesta ja se kertoo sen erinomaisen selkeästi, esimerkiksi kun näin Cy Twomblyn teoksia Brandhorstin museossa Münchenissä. Se tunne kun olet jonkin kanssa, tunne että se jokin on juuri niin kuin sen on pitänytkin olla, sitä voidaan kuvailla täydentymiseksi, tai vaikka valistumiseksi. Kokemusta on vaikea lähestyä sanallisesti ja sitä ei pidäkään vangita. Sen täytyy olla ja antaa elää. Se on jo kerrottu kuvan kielellä.

Ja tästä, hyvin selvästi, huomaamme miten sanat eivät riitä, on maalaus ja se riittää.


Teksti perustuu Olli Piipon ja kuraattori Mika Hannulan väliseen keskusteluun Berliinissä 8.4.2018

X