Artist-Curator Discussion:
Heidi Lampenius & Mika Hannula

EARTHBOUND

Mika Hannula: The Earthbound exhibition continues to perceive and examine natural phenomena, in a very broad sense, through painting, and its characteristic gestures and actions. How do you feel about this in terms of a continuum from your previous solo show? What is the same, and what is different?

Heidi Lampenius: The continuum is very clear in my mind – it is precisely related to the fact that the subject is very broad, but also that it is based on experience or, in other words, being. As with my previous exhibition Wavelengths, it’s not just about seeing everything around us, but more about sensing it and being part of it. 

I have continued the idea of wavelengths – through wavelengths I found my own style and a way to depict my environment and my experience of it. Through this, I approach my own symbolism, which is based on natural science, vibrations, rhythm and experience.

My method of working includes repetition and seriality. I keep going back to what I’ve done before, doing it again and again, and it inevitably changes. I try to make things clearer, or find a sharper picture of what I am saying and looking for.

Perhaps what is new this time round is that I am now thinking more about earth and sediments, and the temporal perspective has expanded as I’m focusing on the fact that the time before human history has been much, much longer than human time (deep time). Less than three years have passed since the last show. That is a very short time, also for painting.

MH: Tell us more about this path towards how the focus comes to settle on the ground, and its layers. What do you find surprising or mysterious about this particular process?

HL: I’m only at the start of this path and it feels like I’ve just scratched the surface. I’ve read some books on deep time and got to know a bit about geology and what rocks and different strata say about time. It’s all very fascinating. If you wait long enough, everything will flow, including stone. The exhibition features paintings from the Fingerprint series, in which I think one can sense this slow movement and stratification. I’m also interested in the idea that another forest exists underground: roots, seeds and fungal mycelium, which trees use to communicate with each other.

MH: Let’s continue at a more general level. Watching from the sidelines, I feel that your painting process is a certain kind of porous searching, a very precise movement from perception towards the specificity of the painting, its essence. What has inspired and sustained this movement this time round – this searching, and the coming and going of mystery and surprises?

HL: Painting has the ability to say things with even small gestures. And I am working more and more to simplify and at the same time clarify. The impression of porosity probably comes from the choice of materials – the use of unprimed fabric and my characteristic organic colour scheme. I try to let the paintings breathe. 

I have made most of this exhibition on an island. I work outdoors and in a small summer office. The special times of this and last year caused me to pretty much live there in the archipelago, and of course the environment has a strong impact on doing this kind of thing. Watching things slowly and being present is still the most important tool – wandering in the woods or on the beaches, or immersing yourself in the water...

It’s true that I’m looking for something through painting, or trying to dig something out. I am fascinated by the idea that we could have a collective archaic memory of, for instance, what a pine tree smells like, and that it’s possible to reach that through an image.

MH: How does this deep time – the long, long arc of actions and at the same time the recollection associated with and linked to the body, especially muscle memory – relate to or compare with the movements and repeated gestures involved in painting? Are there inevitably always certain archaic memories involved in painting?

HL: When I paint, repetitive movement is a necessary language and rhythm that helps me get into the painting – for me, but I think for the spectator too. We inevitably bring our own memory images to a painting and construct a new memory image out of the work, a meaning for the present moment. In a painting we can utilize recognizability or attempt to obliterate it. I find this is an interesting quality of painting.

My own works move in the middle ground between abstract and figurative, and I try to find collective symbols or signs that lie behind memory and experience. The idea is that, through simplification, I reach a common ground. Although the work starts from my own private experience in the coniferous forest, it is important that the spectator can find both the collective and their own private experience in the end result.

I believe that, even though we are urbanized, we have maintained a strong connection to nature, and we are able to identify things in nature through this connection, even as we stand in a gallery. If we think from a deeper chronological perspective, human evolution is a very short period of time. Stretching this, one can think in a way that painting is still in the cave – even if the moving image looks technically sci-fi, it’s still not very far from staring into a fire.

MH: And how is it possible in these series, in the repetition, through experiments of course, to avoid a stifling kind of repetition and move towards a more unfolding, regenerative repetition?

HL: There’s not really one single answer to this – everyone must decide for themselves. For me, repetition is about looking at something more thoroughly. There must be a reason for it. Repetition is therefore a method. If I get bored, I know it’s time to quit. If I remember correctly, Tal R used the words “to stabilize something” in an interview about seriality. I think that was very aptly put. Perhaps repetition belongs to the visual arts – look at even Claude Monet, for example, who made 250 water lily paintings.

MH: And how strongly do you either catch up in principle with the big picture, with changes, even in the horizon of expectations, in the gaze or, conversely, in small details – for example, the trajectories of molecules?

HL: Can you refine the question, please? Or simplify it?

MH: Absolutely! What I mean is, I wonder what that starting image is, its first impulse: does it relate to the big picture, that is, to the horizon, to something far away, or to something very detailed, albeit imaginary, like even the states of molecules?

HL: They are kind of the same thing. I try to move regardless of micro and macro perspectives, because both can be present at the same time. In nature, things also recur on different scales.

MH: The exhibition includes several different paths, series and pairs of works. Let’s start with a section called On the Beach. What is the background, the context of these works?

HL: The On the Beach series depicts the magical interface where earth and water meet, where the elements mix but also run out. For me, this is conceptually equated with the horizon. The horizon is often repeated in my paintings for many reasons, one being that it is unattainable and cannot be crossed. In much the same way, the shoreline is always in motion. The beach is an absolute edge and a fascinating place of transition, and it is as microscopic or as wide as you want. This is the beauty of the movement of the waves, and also the beauty of time. This series also has a new perspective, in that the beaches are viewed from above. Somehow this fits with William Faulkner’s quote, “You cannot swim for new horizons until you have courage to lose sight of the shore.”

MH: What if we switch to a different kind of sensibility and world of images, and look at two paintings, both called Black Rainbow. What are these all about?

HL: I made these paintings in the winter. They continue to study wavelengths and colour more concretely. Because the background is black, the colours are different, or appear differently from other paintings. I often think how colours are there in the dark, even though we don’t see them.

The name of the series, Black Rainbows, came afterwards, and it is also related to seeing because a rainbow is not a colour phenomenon in the sky, but rather sunlight observed by an observer. I read that a black rainbow is seen as a metaphor for some desirable-but-impossible-to-achieve, appealing, ongoing exploration. 

MH: As a metaphor, do you also see it as threatening or frightening – if we look at the way these paintings contain a certain kind of aggression, but at the same time a diverse sensibility, a kind of detachment without any closure?

HL: That’s interesting if you find them aggressive. Maybe it’s because of the black colour, or because the marks also bite into the light fabric that surrounds the black. But it’s not at all frightening, it’s more like energy and power. I never use negative experiences as a starting point – I’m not a painter of personal trauma. Which is not to say that the content would not be relevant.

MH: Let’s continue with one more work, a slightly different type, called Grounded. What is this painting about, and what is particularly interesting or engaging about this new opening?

HL: In this painting, the colour surfaces are intact and the brush strokes are more visible. A person is grounded when they are present in their body and connected to the ground, no matter what is happening around them.

MH: This feeds back into these big themes, anchored in everyday experience and in that way to the unfortunate loss of nature – a familiar environment changing and becoming polluted and spoiled. This sad feeling of loss in relation to an environment is called solastalgia. How strongly is this longing or feeling of loss involved in the world of your paintings, in their backgrounds?

HL: My paintings are not about nostalgia or longing. Rather, I want to show the wonder that is all around us, where we live. As the name of the exhibition Earthbound says, we are bound to the earth – we come out of the ground and return to it. This participation is the meaning of what I try to build in my art.

We should immediately abandon every last illusion of nature as a separate world around humans. If we return to that fear, I don’t want to give it room in a painting. Things also change through the positive. 

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:
Heidi Lampenius & Mika Hannula

EARTHBOUND

Mika Hannula: Earthbound-näyttely jatkaa luonnon ilmiöiden, hyvin laajasti miellettynä, hahmottamista ja tarkastelua maalauksen keinoin, sille ominaisin elein ja teoin. Miten koet tämän jatkumon edellisestä yksityisnäyttelystäsi? Mitä samaa, mitä eriä?

Heidi Lampenius: Jatkumo on mielessäni hyvin selkeä. Tämä liittyy juuri siihen, että aihe on hyvin laaja, mutta myös tekemiseen, joka pohjautuu kokemuksellisuuteen, tai toisella tavalla sanottuna olemiseen. Kuten viime näyttelyssäni, nimeltään Wavelengths, ei kyse ole pelkästään kaiken ympärillämme olevan näkemisestä, vaan enemmänkin sen tuntemisesta ja osana olemisesta. 

Olen jatkanut ajatusta aaltopituuksista – aaltopituuksien kautta löysin omalta tuntuvan jäljen ja tavan kuvata ympäristöä ja kokemustani siitä. Tämän kautta lähestyn omaa symboliikkaani, joka pohjautuu luonnontieteeseen, värähtelyihin, rytmiin, kokemukseen.

Työskentelytapaani kuuluu toistaminen ja sarjallisuus. Palaan jatkuvasti siihen, mitä olen aiemmin tehnyt, teen sen uudelleen ja se muuttuu väistämättä. Yritän selkeyttää tai löytää selkeämmän kuvan siitä, mitä olen sanomassa ja etsimässä.

Uutta on ehkä se, että olen nyt ajatellut enemmän maata, sedimenttejä, ja ajallinen näkökulma on laajentunut. Keskittyen siihen, että aika ennen ihmisen historiaa on ollut massiivisesti pidempi kuin ihmisen aika (syvä aika, deep time). Ajallisesti viime näyttelystä on kulunut vain vajaat kolme vuotta. Se on hyvin lyhyt aika myös maalaukselle.

MH: Kerro lisää tästä polusta kohti sitä, miten fokus asettuu maahan, sen kerrostumiin. Mikä siinä on sinulle juuri tämänkertaisessa prosessissa yllätyksellistä, arvoituksellista? 

HL: Tämä polku on alussa ja tuntuu, että olen vasta raapaissut pintaa. Olen lukenut jonkin verran syvää aikaa käsitteleviä kirjoja ja sen kautta tutustunut geologiaan ja siihen, mitä kivet ja eri kerrostumat kertovat ajasta. Se on kovin kiehtovaa. Jos odottaa tarpeeksi kauan, kaikki virtaa, myös kivi. Näyttelyssä on esillä maalauksia sarjasta Fingerprint, joissa ajattelen, että voi aistia tätä hidasta liikettä ja kerrostumia. Minua kiinnostaa myös metsässä kulkiessa ajatus siitä, että maan alla on tavallaan toinen metsä: juuret, siemenet, sienirihmastot, joiden kautta puut kommunikoivat.

MH: Jatketaan yleisemmällä tasolla. Vierestä seuraten koen, että sinun maalausprosessisi on tietynlaista huokoista etsimistä, hyvinkin tarkkaa liikettä havainnosta kohti maalauksen erityisyyttä, sen tämyyttä. Mikä tällä kertaa on saanut aikaan ja ylläpitänyt tätä liikettä, etsimistä ja arvoitusten, yllätysten lähelle tuloa, menoa?

HL: Maalauksella on mahdollisuus sanoa asioita pienilläkin eleillä. Ja pyrin yhä enemmän yksinkertaistamaan ja samalla tarkentamaan. Huokoisuuden vaikutelma tulee varmaan materiaalien valinnoista – pohjustamattoman kankaan käyttämisestä ja minulle ominaisesta orgaanisesta värimaailmasta. Yritän pitää maalaukset hengittävinä.

Tätä näyttelyä olen suurimmaksi osaksi tehnyt saaressa. Työskentelen ulkona ja pienessä kesätyöhuoneessa. Tämän ja viime vuoden erityiset ajat aiheuttivat sen, että aika pitkälti asuin siellä saaristossa. Ympäristö vaikuttaa tietysti vahvasti tämän kaltaisessa tekemisessä. Hidas katsominen ja oleminen on edelleen tärkein työkalu, metsässä tai rannoilla harhaileminen tai veteen uppoutuminen ...

On totta, että etsin jotain maalauksen kautta tai yritän kaivaa esille jotain. Minua kiehtoo ajatus siitä, että meillä voisi olla jaettu, arkaainen muistikuva vaikka siitä, miltä mänty tuoksuu, ja että se on mahdollista tavoittaa kuvallisesti. 

MH: Miten tämä syvä aika, tekojen pitkä, pitkä kaari ja samalla muistikuva, joka liittyy ja linkittyy kehollisuuteen, erityisesti lihasmuistiin, miten tämä suhtautuu tai vertautuu maalauksen liikkeisiin, toistuviin eleisiin? Onko maalauksessa väistämättä aina tiettyjä arkaaisia muistikuvia mukana?

HL: Kun maalaan, toistuva liike on minulle tarpeellinen kieli ja rytmi, joka helpottaa maalaukseen sisäänpääsyä – minulle, mutta ajattelen, että myös katsojalle. Tuomme maalauksen äärelle väistämättä omat muistikuvamme ja rakennamme teoksesta uuden muistikuvan, nykyhetken merkityksen. Maalauksessa voi hyödyntää tunnistettavuutta tai pyrkiä häivyttämään se. Tämä on minusta kiinnostava maalauksen ominaisuus. 

Omat työni liikkuvat abstraktin ja figuraation välimaastossa, ja yritän löytää muistin ja kokemuksen alta jaettuja symboleja tai merkkejä. Ajatus on, että yksinkertaistamisen kautta pääsen yleiseen. Vaikka teos lähtee omasta yksityisestä kokemuksestani havumetsästä, on tärkeää, että lopputulos on yleisen kautta katsojan yksityisen löytävä.

Uskon, että meillä on säilynyt vahva yhteys luontoon, vaikka olemme kaupungistuneet, ja että pystymme tunnistamaan asioita luonnosta tämän yhteyden kautta, vaikka seisomme galleriassa. Jos ajatellaan syvemmässä aikaperspektiivissä, on ihmisen evoluutio hyvin lyhyt aika. Venyttäen, tavallaan voi ajatella, että se maalaus on vielä siellä luolassa, ja vaikka liikkuva kuva näyttäytyisi teknisesti scifinä, ei se ole kovin kaukana tulen tuijottamisesta.

MH: Entä miten näissä sarjoissa, toistossa, on mahdollista, kokeilujen kautta tietysti, välttyä sumputtavasta toistoa ja siirtyä kohti avautuvaa, uusiutuvaa toistoa?

HL: Ei tähän oikein ole yhtä vastausta, tämä on kaikkien itse ratkaistava. Toistossa on minulle kyse jonkun asian perusteellisemmasta tutkimisesta, siihen pitää olla syy. Toisto on siis metodi. Jos itse tylsistyn, tiedän lopettaa. Muistaakseni Tal R käytti jossain haastattelussa sarjallisuudesta sanoja “to stabilize something”. Eli jonkun asian vakauttaminen. Se oli minusta osuvasti sanottu. Ehkä toisto kuuluu kuvataiteeseen, esimerkkinä vaikka Claude Monet, joka maalasi 250 vesililja-maalausta.

MH: Entä miten vahvasti saat joko lähtökohtaisesti kiinni isosta kuvasta, muutoksista vaikka odotusten horisontissa, katseessa tai vastakkaisesti pienistä yksityiskohdista, vaikka esimerkinmukaisesti molekyylien liikeradoista?

HL: Voitko tarkentaa kysymystä? Tai yksinkertaistaa?

MH: Absoluut! Eli pohdin sitä, mikä on se aloittava mielikuva, sen ensimmäinen impulssi: kiinnittyykö se sinulla isoon kuvaan, siis vaikka horisonttiin, johonkin kaukana, vai johonkin hyvin yksityiskohtaiseen, tosin samalla imaginääriseen, esimerkkinä nyt vaikka molekyylien olomuotoihin?

HL: Ne ovat tavallaan sama asia. Yritän liikkua mikro- ja makroperspektiiveistä välittämättä, eli molemmat voivat olla samanaikaisesti läsnä. Luonnossa asiat myös toistuvat eri skaalassa.

MH: Näyttelyssä on mukana useita eri polkuja, sarjoja ja teospareja. Aloitetaan osasta nimeltään On the Beach. Mikä on näiden teosten tausta, konteksti?

HL: On the Beach -sarja kuvaa sitä maagista rajapintaa, jossa maa ja vesi kohtaavat, elementit sekoittuvat, mutta molemmat myös loppuvat. Tämä rinnastuu ajatuksellisesti minulle horisonttiin. Horisontti toistuu usein maalauksissani monesta syystä. Yksi ollen, että sitä ei voi ylittää, se on tavoittamaton. Samalla tavalla rantaviiva on alati liikkeessä. Ranta on ehdoton reuna ja kiehtova siirtymän paikka, se on niin mikroskooppinen tai laaja kuin haluat. Tässä on minulle aaltojen liikkeen kauneus, myös ajan kauneus. Tässä sarjassa on myös minulle uusi ote, eli rantoja katsotaan ylhäältä päin. Jotenkin tähän sopii William Faulknerin lainaus “You cannot swim for new horizons until you have courage to lose sight of the shore.”

MH: Entä jos vaihdetaan aika lailla erilaiseen sensibiliteettiin ja kuvamaailmaan, ja katsotaan kahta maalausta, molemmat nimeltään Black Rainbow. Mistä näissä on kyse?

HL: Nämä maalaukset tein talvella. Ne jatkavat enemmän konkreettisesti aallonpituuksien ja värin tutkimista. Koska tausta on musta, ovat värit erilaiset, tai näyttäytyvät eri lailla kuin muissa maalauksissa. Ajattelen usein sitä, että värit ovat pimeässäkin, vaikka emme niitä näe.

Nimi sarjalle, mustat sateenkaaret, tuli jälkikäteen, ja se liittyy myös näkemiseen, koska sateenkaari ei ole taivaan väri-ilmiö vaan tarkkailijan havainnoimaa auringonvaloa. Luin, että musta sateenkaari nähdään metaforana jollekin halutulle, mutta mahdottomalle saavuttaa, viehättävälle jatkuvalle etsinnälle.

MH: Onko se sinulle metaforana myös uhkaava, pelottava – jos katsotaan näiden maalausten eräänlaista aggressiivisuutta, mutta samanaikaista moninaisuuden sensibiliteettiä, tietynlaista irtiottoa, ei sulkeutumista?

HL: Kiinnostavaa, jos koet ne aggressiivisina. Ehkä se johtuu mustasta väristä tai siitä, että jäljet pureutuvat myös mustaa ympäröivään vaaleaan kankaaseen. Ei ollenkaan pelottavana, enemmänkin energiana ja voimana. En koskaan käytä negatiivisia kokemuksia lähtökohtina, en ole henkilökohtaisten traumojen maalari. Tämä ei tarkoita, etteikö sisältö voisi olla merkityksellistä.  

MH: Jatketaan vielä yhdellä teoksella, hieman erityyppisellä, nimeltään Grounded. Mistä tässä maalauksessa on kyse, mikä tässä uudessa avauksessa erityisesti kiinnostaa, viehättää?

HL: Tässä maalauksessa väripinnat ovat ehjät ja siveltimenvedot näkyvämmät. Grounded olisi suomeksi “jalat maassa” – kun olet läsnä kehossasi ja yhteydessä maahan, riippumatta siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu. 

MH: Vielä takaisinkytkentä näihin isoihin teemoihin, ankkuroituen arkikokemukseen ja siihen suhteessa luontoon valitettavasti liittyvään menetykseen, muutokseen, jossa tuttu ympäristö tärveltyy ja pilaantuu. Kyse siis ikävästä menetyksen tunteesta suhteessa ympäristöön, jota kutsutaan termillä solastalgia. Miten vahvasti tämä menetyksen tunne tai kaipaus on mukana maalaustesi maailmassa, niiden taustoissa? 

HL: Maalauksissani ei ole kyse nostalgiasta tai kaipauksesta. Enemmänkin haluan näyttää sen ihmeellisyyden, mikä ympärillämme on, missä elämme. Kuten näyttelyn nimi Earthbound ilmaisee, olemme sidottuja maahan, maasta tulleet, maahan palaavat. Tämä osallisuus on se merkitys, mitä yritän rakentaa taiteessani.

Meidän olisi viipymättä luovuttava viimeisistäkin illuusioista luonnosta ihmistä ympäröivänä, erillisenä maailmana. Jos palataan siihen pelkoon, niin en halua antaa sille tilaa maalauksessa. Asiat muuttuvat myös positiivisen kautta.