DEAR
7.8.-30.8.2020

Rauha Mäkilä’s DEAR with its radiant paintings and lived moments launches our autumn season. This exhibition of new works on canvas is Mäkilä’s fifth solo show at Helsinki Contemporary.

In these works Mäkilä carries on her depiction of her family and of everyday moments. As the title says, those seen on their everyday adventures here are the artist’s dear ones, friends and family members. The works come close and depict closeness, giving rise to images and encounters that we can strongly identify with. Renditions of ordinary moments expand to become shared experiences: “What fascinates me about everyday life is its self-evidentness, since every one of us lives an everyday life, whether it be grim or awesome, but we live it anyway. Our own everyday lives and realities usually help us in our mirroring of emotions and in the way we envisage the world,” Mäkilä says. These large-format works elevate ordinary moments and the warmth that they generate into something significant and necessary.

The play and interplay of colours gives rise to powerful tensions: taking turns on the picture surface are mint greens, bright reds and yellows, along with deep blues and shades of brown. An investigation of the relationships between colours has led to the emergence of powerful spaces inside the paintings. The alternation between the dense colour fields and the light brushstrokes that accentuate the fleeting nature of the subject matter brings the surfaces of the works alive and gives them greater depth.

Recently, Mäkilä has also been thinking about the idea of painting as an event and about her own choice of profession as a woman who makes art. A distinct thread running through the exhibition consists of artists who blazed a trail for contemporary painters: Tamara de Lempicka, Françoise Gilot and Helen Frankenthaler, who can be seen in some of the works. The breezy twinkle in the artist’s eye remains there throughout it all, with a great deal being encapsulated in It is what it is, in which we see Mäkilä herself painting a portrait of de Lempicka – or is it something else entirely.


Rauha Mäkilä is known for her brightly coloured paintings depicting everyday occurrences, drawing from both popular culture and the artist’s own life and family. Since graduating from the Finnish Academy of Fine Arts in 2007, Rauha Mäkilä’s (b. 1980, Helsinki) works have appeared in numerous solo and collective exhibitions in Finland and abroad, including: the Munch Gallery, New York, 2011; Kemper Museum of Contemporary Art, Kansas City, USA, 2015; EMMA – Espoo Museum of Modern Art, Espoo, Finland, 2015; Landskrona Museum, Sweden, 2017 and Galleri Thomassen, Gothenburg, Sweden, 2017. Her works are included in major collections in Finland, e.g. the Saastamoinen Foundation, Wihuri Foundation, and Museum of Contemporary Art Kiasma, as well as the City of Gothenburg Art Collection, Sweden. Mäkilä’s latest solo exhibition at Helsinki Contemporary, Ring a Ring o'Roses, was in 2018. In 2015, Mäkilä was head of the jury for the Young Artists exhibition at Kunsthalle Helsinki. Her recent projects include curating the installation How Home Feels in Jätkäsaari, Helsinki, together with designer Tero Kuitunen.

A catalogue will be published in conjuction with the exhibition with the support of Saastamoinen Foundation.

Rauha Mäkilän näyttely DEAR käynnistää Helsinki Contemporaryn syyskauden valovoimaisilla maalauksilla ja eletyillä hetkillä. Uusista kankaalle toteutetuista teoksista koostuva kokonaisuus on taiteilijan viides yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa. 

Mäkilä jatkaa teoksissaan perheen ja arjen hetkien kuvausta. Näyttelyn nimen mukaisesti teoksissa seikkailevat taiteilijan rakkaat ihmiset, ystävät ja perheenjäsenet. Lähelle hakeutuvat ja läheisyyttä kuvaavat teokset luovat voimakkaan samastuttavia kuvia ja kohtaamisia, jokapäiväisten hetkien kuvaukset laajenevat jaetuiksi kokemuksiksi: ”Arjessa minua kiehtoo sen itsestäänselvyys, koska jokainen meistä elää arkea, ankeaa tai mahtavaa, mutta elää kuitenkin. Oma arki ja todellisuus yleensä auttavat meitä tunteiden peilaamisessa ja siinä, miten me maailmaa hahmotamme”, Mäkilä kuvailee. Suurikokoiset teokset nostavat jokapäiväiset hetket ja niistä huokuvan lämmön merkittäväksi ja tarpeelliseksi.

Värien leikissä ja vuorovaikutuksessa syntyy voimakkaita jännitteitä: kuvapinnoilla vuorottelevat mintunvihreät, kirkkaanpunaiset ja -keltaiset sekä syvänsiniset ja ruskean sävyt. Värien välisten suhteiden tutkiminen on johtanut vahvojen maalausten sisäisten tilojen syntyyn. Aiheiden hetkellisyyttä korostavien, kevyiden pensselinvetojen ja täysien värikenttien vuorottelu saa teosten pinnat elämään ja liikkumaan syvyyssuunnassa.

Mäkilä on viime aikoina pohtinut myös maalausta tapahtumana ja omaa ammatinvalintaansa taidetta tekevänä naisena. Oman juonteensa näyttelykokonaisuudessa saavat nykymaalareille tilaa raivanneet tekijät, teoksista löytyvät Tamara de Lempicka, Françoise Gilot ja Helen Frankenthaler. Taiteilijan silmäkulmassa säilyy kautta kokonaisuuden raikas pilke, paljon kiteytyy teokseen It is what it is, jossa nähdään Mäkilä itse maalaamassa de Lempickan muotokuvaa – tai jotain aivan muuta.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyy julkaisu Rauha Mäkilän taiteellisesta tuotannosta. Saastamoisen säätiö on tukenut julkaisua.


Rauha Mäkilä (s. 1980) tunnetaan populaarikulttuurista ammentavista, valoisista ja elämänvärisistä teoksistaan, sekä arjen ja oman perheen samastuttavista kuvauksista. Mutta ilon ja leikkisyyden kuvaukset sisältävät paljon enemmän kuin viileää kritiikkiä ja ironiaa: teokset paljastavat kohteidensa syvän vilpittömyyden ja varauksetonta nuoruuden riemun ylistystä. Mäkilä valmistui Kuvataideakatemiasta 2007. Hänen teoksiaan on esitetty Suomessa ja kansainvälisesti mm. Munch Galleryssa New Yorkissa; Kemper Museum of Contemporary Artissa, Kansas Cityssa; EMMA – Espoon modernin taiteen museossa; Galleri Thomassenissa, Göteborgissa ja Landskrona Museumissa, Ruotsissa. Taiteilijan tuotantoa on useissa merkittävissä julkisissa kokoelmissa ml. Nykytaiteen museo Kiasman, Saastamoisen säätiön ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmat.

Rauha Mäkiläs utställning DEAR inleder Helsinki Contemporarys höstsäsong med lyskraftiga målningar och upplevda ögonblick. Utställningen med målningar på duk är Mäkiläs femte separatutställning på Helsinki Contemporary.

Mäkilä fortsätter att skildra familjeliv och vardagliga situationer. Som utställningens titel antyder får vi se konstnärens nära och kära, vänner och familjemedlemmar. De intimt stämda verken skapar starkt identifierbara bilder och möten, skildringarna av vardagliga situationer växer till gemensamma upplevelser: ”I vardagen fascineras jag av dess självklarhet, eftersom vi alla upplever vardagen. Den må kännas trist eller fantastisk, vi upplever den i alla fall. Vår egen vardag och överlag den verklighet vi lever i hjälper oss att spegla våra känslor och varsebli världen”, berättar Mäkilä. Med sitt stora format gör verken de vardagliga ögonblicken och den värme de utstrålar till någonting betydelsefullt och nödvändigt.

Färgernas lek och samspel skapar starka spänningar: på bildytorna ser vi mintgröna, knallröda, klargula, djupblåa och bruna nyanser om varandra. Genom sitt experimenterande med färgernas relationer har Mäkilä skapat starka inre rum i målningarna. Växelspelet mellan å ena sidan lätta penseldrag som framhäver motivens flyktighet, å andra sidan mättade färgfält skapar liv och rörelse i djupled.

Under den senaste tiden har Mäkilä också dryftat målandet som en handling och sitt eget yrkesval som kvinnlig konstnär. Ett separat tema på utställningen är de konstnärer som röjt väg för samtidsmålarna: i verken ses Tamara de Lempicka,, Françoise Gilot och Helen Frankenthaler. Den fräscha glimten i Mäkiläs öga består genom hela utställningen. Mycket finns komprimerat i verket It is what i is, där vi ser Mäkilä själv måla ett porträtt av de Lempicka – eller någonting helt annat.

Rauha Mäkilä (f. 1980) utexaminerades från Bildkonstakademin 2007. Hennes verk har visats i Finland och internationellt bland annat på Munch Gallery i New York, Kemper Museum of Contemporary Art i Kansas City, EMMA – Esbo moderna konstmuseum, Galleri Thomassen i Göteborg samt Landskrona Museum i Sverige. Hennes verk ingår i ett flertal betydande samlingar, bland annat Museet för nutidskonst Kiasmas, Saastamoinen stiftelsens samt Jenny och Antti Wihuris stiftelses samlingar. Bland Mäkiläs övriga projekt de senaste åren kan nämnas den offentliga väggmålningen i Jyväskylä inom ramen för Tikkurila Abp:s Finland 100-muralprojekt, kurateringen av utställningen De unga 2015 på Helsingfors Konsthall samt kurateringen av Sato-koncernens projekt ”Hur känns ett hem” i samarbete med designern Tero Kuitunen.

 

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:

Rauha Mäkilä & Mika Hannula 

DEAR
7.–30.8.2020

 

Mika Hannula: Näyttelyn nimi, tehokas, täsmällinen ja tiukka, ja harvinaisen selvä yleiseltä merkitykseltään. Mitä se merkitsee sinulle, tässä tilanteessa, tässä näyttelyssä?

Rauha Mäkilä: Dear, sana, joka voi pitää sisällään suuren tunteen siitä, että joku on sinulle läheinen ja rakas, tai toisessa kontekstissa olla vain kohteliaan persoonaton tervehdys, merkitsee minulle tässä yhteydessä ehdottomasti ensimmäistä vaihtoehtoa. Rakas on myös sana, jota arjessani viljelen auttamattoman paljon, onnekseni. 

MH: Näyttelyn teosten yksi erityinen ominaisuus on tila, tilallisuus. Miten tämä aihe kehittyi ja minkälaisesta maalauksen tilasta on kyse? 

RM: Lähtökohtani teoksille ei niinkään ole tila ja tilallisuus kuin väri, ja se, miten tietyt värit voivat tukea toisiaan ja rakentaa jännitteitä maalauspohjalle. Ja kuinka väreistä saa rakennettua kiinnostavan kokonaisuuden, ja miten tuoda uusia värejä omaan, tuttuun ja turvalliseen skaalaan.

Loppupeleissä kuitenkin tärkeintä on löytää ne oikeat muodot ja värit, jotka rakentavat toimivan kokonaisuuden ja tuovat näin teoksen yleisemmälle tasolle sekä mahdollistavat vuoropuhelun myös työhuoneeni ulkopuolella.

MH: Eli väreillä tehty intensiteetti ja jännitys, joka kuvana on tila ja olemukseltaan tilallinen. Katsomme maalausta, jossa on sisällä tilallinen elementti, jonkinlainen kulma tai nurkka. Ja tämä tilallinen kuvaelementti on uusi asia ja teema maalauksissasi. Mitä kautta löysit tämän ulottuvuuden?

RM: Yksi eteenpäin ajava voima on kyllästyminen itseensä. Halu koettaa ymmärtää omaa tekemistään uudelta suunnalta. Yritys joltain osin päästää irti omasta ikuisesta ihmisyyden tutkimisesta ja inhimillisten tunteiden ymmärtämisestä ihmisen kuvaamisen kautta. Halu kokeilla, onko jossain vaiheessa mahdollista kuvata itselle niin läheisiä ja tärkeitä aiheita ilman sitä oleellista ja selkeästi esittävää elementtiä.

MH: Voiko tämän ilmaista myös toiveena tai tavoitteena siitä, että uskallat jättää maalauksesta ihmishahmon pois? Entä miten se on onnistunut – tämä tavoite?

RM: Ei vielä niin kovin hyvin, että viitsisin sillä julkisesti lesoilla.

MH: Entä värit, onko niissä tässä prosessissa jotakin uutta tai erityistä?

RM: Toivottavasti. Maalauksessa minua kiehtoo rakentaa jännitteitä maalauspohjalle värien ja maalausjäljen avulla. Se, miten väreistä saa rakennettua toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden jaksaa kiinnostaa minua yllättävän paljon vuosi vuoden jälkeen. Tämä kai on onni, jos ajattelee ammatinvalintaani. Ja toki kuvaan taas astuu ajatus siitä, pääsenkö koskaan eteenpäin omista suosikkiväreistäni, joita tahtomattani saatan iloisesti vuodesta toiseen toistaa.

MH: Maalaat arkea, läsnäoloa arjessa. Miten keräät materiaalia, nostat esiin tai ylös tapahtumia? Pidätkö esim. päiväkirjaa?

RM: Päiväkirjani pito on enemmän visuaalista, nappaan kuvan sieltä täältä, kokoan niistä itselleni muistiinpanoja, joihin palaan ja joita yhdistelen oman mieleni mukaan. Muokkaan visuaalista muistikirjaani tukemaan työprosessia, mikä lähtee liikkeelle siitä, miten hahmotan ympäröivän elämän, arjen ja sen tuomat kokemukset yhteen.

MH: Mikä siis arjessa sitten kiehtoo, innostaa? Eikö ole kaukokaipuuta, halua muualle, edes imaginäärisesti?

RM: Arjessa minua kiehtoo sen itsestäänselvyys, koska jokainen meistä elää arkea, ankeaa tai mahtavaa, mutta elää kuitenkin. Oma arki ja todellisuus yleensä auttavat meitä tunteiden peilaamisessa ja siinä, miten me maailmaa hahmotamme. Arki myös antaa pohjan kaukokaipuulle ja haaveilulle.

MH: Suhde arkeen, suhtautuminen asioihin arjessa. Mitä sinulle merkitsee ja tarkoittaa empatia?

RM: Voiko arki sujua ilman empatiaa, kun perheessä on viisi henkeä? Varmasti, mutta se olisi kaikkea muuta kuin mielekästä. Empatia merkitsee minulle sitä, että kykenen reagoimaan toisen ihmisen tunteisiin tai koetan asettua hänen asemaansa pohtimatta sitä tietoisesti, kuitenkaan olettamatta, että voisin ymmärtää, miltä toisesta oikeasti loppupeleissä tuntuu. Tämän saman pohdinnan haluan tuoda työhuoneelleni ja sitä kautta teoksiini, kun peilaan tilanteita ja tunteita maalauspohjalle.

MH: Mennään yksityiskohtiin. Isokokoinen, erinomaisen vaikuttava maalaus, nimeltään October 2019 ( Martta ). Miten tämä lähti liikkeelle? Ja missä vaiheessa prosessia se on tehty? 

RM: Mainitsemasi teos syntyi kokeilujen jälkeen alkuvuodesta 2020. Se oli teos, jonka koin jollain tavalla tuovan yhteen ajatukseni siitä, mitä kohden haluan työskentelyä viedä. Minulle on joltain osin väistämätöntä lähteä liikkeelle siitä, mihin olen jäänyt edellisen työrupeaman kanssa. Itse tekeminen johdattaa ja jäsentää tulevaa.

MH: Voitko tarkentaa – mikä on tämä liike jostakin jonnekin, edellisestä tulevaan? Ja onko tässä kyse siitä, miten ja myös miksi kohtaat ja käytät lähtökohtana, kuvallisena materiaalina itselle läheisiä henkilöitä maalauksissasi?

RM: Konkreettisella tasolla se tarkoittaa minulle sitä, että maalaamisesta on saatava kiinni, jos vaikka edellisen työrupeaman jälkeen on tullut pidettyä pieni hengähdystauko. Ja jos koen, että edellisissä teoksissa onnistuin tuomaan esille sen, mitä halusin, on niiden aiheiden uudelleen työstäminen joltain osin helpompaa, kun hakee taas kosketusta maalaamiseen. Tässä vaiheessa yleensä tulee tarve uudistaa jotain omassa tekemisessä ja se on myös eteenpäin vievä voima.

Maalaaminen auttaa jäsentämään myös uusia työskentelyyn liittyviä ajatuksia konkreettisesti, kuten toimiiko tämä asia maalauskankaalla vai ei. Tuoko tämä maalaukseen liittyvä valinta jotain uutta tai auttaako se jäsentämään sen, mitä tahdon teoksissa työstää.

Kuvallisena materiaalina itselle läheisten henkilöiden käyttö lähtökohtana auttaa minua työskentelemään rehellisesti. Vaikka lopputuloksesta olen kovin tarkka, saatan maalausprosessin aikana olla täysin sokea itselleni.

MH: Maalausten kohteet. Onko jotakin mitä kartat, tai mitä ehdottomasti et suostu käsittelemään? Tai toista kautta kaartaen, kokoon kerien: mikä olisi tekijän, maalauksen vastuu ja vapaus?

RM: Näen tekijän vastuun kulkevan siinä, ettei hän hyväksikäytä toisten kärsimystä oman asemansa pönkittämiseen. Tai ettei puhu toisten äänellä ja puolesta, ymmärtämättä sitä. Ylitsepursuava oikeamielisyys omasta itsestään masentaa taiteenkentällä ja elämässä muutenkin. Taiteilijan tai teoksen vapauden koen äärimmäisen tärkeäksi, koska mitä enemmän taidetta ohjataan tai rajoitetaan, sitä huonompaa siitä tulee ja sitä vähemmän se rehellisesti heijastaa tätä päivää. Ulkopuolelta ohjeistettaessa taide tuottaa vain näennäistä sisältöä, tyhjää kuorta ja masentavan lopputuloksen.

MH: Entä maalausten koko. Tässä uudessa näyttelyssä, etenkin verrattuna edellisiin, kankaat ovat suorastaan valtavia. Mikä ero isoon kokoon maalaamisessa on? Mikä siinä juuri nyt kiinnostaa, viehättää?

RM: Minulla on yleensä tapana aloittaa työrupeamat isoilla maalauspohjilla. Siinä ikään kuin rentoutuu, on tilaa kokeilla ja miettiä enemmän, kuin pienellä pohjalla.

(Ja ihan jos rehellisiä ollaan, ajattelin, että nyt jos koskaan on vielä mahdollisuus vuosiapurahan turvin ottaa riski ja hankkia kookkaita rimoja ja metrikaupalla kangasta. Sehän ei ole mikään itsestäänselvyys, että aina voi tilata juuri niitä materiaaleja mitä haluaa. Tai että materiaaleihin käytetty raha palautuisi luoksesi.)

MH: Arjen lisäksi maalauksissa on tiettyjä naishahmoja, tomeran näköisiä tapauksia, kesken työnteon yllätettyjä. Keitä nämä hahmot ovat ja mistä on kyse?

RM: Ihailen vahvoja naistaiteilijoita, jotka ovat raivanneet meille teoillaan ja olemassaolollaan tilan taiteen kentällä. On helpottavaa tukeutua menneeseen, kun oma työprosessi on epävarmassa ja hapuilevassa vaiheessa ja tahtomattaan haluaa todistella itselleen työnsä järkevyyden.

MH: Ketkä taitelijat ovat mukana, ja miksi juuri he?

RM: Silmääni osui joskus kuva Tamara de Lempickasta (1898 – 1980) maalaamassa muotokuvaa miehestään Tadeusz Lempickista. Kuva kiehtoi minua valtavasti  ja sai aikaan ajatusketjun joka hahmottui maalauskankaalle tai -kankaille ja heijasteli samalla sitä, mitä omassa työskentelyssäni kävin läpi. Teoksista voi myös löytää Françoise Gilotin (1921 - ) ja Helen Frankenthalerin (1928 – 2011).

MH: Minkälaista se on kohdata ja maalata historiallisia kollegoita?

RM: Kamalaa ja ihan kamalan ihanaa.

MH: Yleisempi kysymys, termistä naistaiteilija. Onko se yhä relevanttia – ja miksi? Miksi ei vain taiteilija, hänen teoksensa?

RM:  Edellisissä vastauksessa mainitsin, että on mahtava tukeutua vahvoihin naistaiteilijoihin, jotka ovat raivanneet meille tilan taiteen kentällä, joten lainaan taas kahta eri näkemystä 1800- luvun lopulla ja 1900 -luvun alkupuolella vaikuttaneelta naistaiteilijalta.

Eräässä kirjeessään Ellen Thesleff on todennut: “Minä olen taiteilija - siinä kaikki.” Sigrid Schauman sen sijaan on sanonut seuraavaa: “Naisen tulee olla nainen taiteessaan, vain silloin se voi olla vahvaa.” Toki toivoisin, että asia olisi niin, ettei sukupuolta tarvitsisi korostaa ja taiteessa ratkaiseva tekijä olisi laatu.

Taiteilijakunnan naisistumista on luonnehdittu yleisesti ottaen erityisesti pohjoismaiseksi ja eurooppalaiseksi ilmiöksi (Rensujeff, Kaija, 2014: Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Helsinki: Taiteen edistämiskeskus.) . Silti vielä vuonna 2020 pohjoismaiset Chart-taidemessut päättää ottaa kantaa naistaiteilijoiden asemaan ja esitellä messuilla vain heidän teoksiaan. Tämä on hämmentävää, mutta kertoo samalla ongelmasta, joka alan sisällä on edelleen olemassa.

Mielestäni taiteeseen, taiteilijuuteen ja taiteelliseen työhön liitetään edelleen monenlaisia sisäänrakennettuja ja sukupuolittuneita käsityksiä. Moni näistä asioista kumpuaa varmasti siitä, että monesti miestaiteilijoita on luonnehdittu neroiksi ja korotettu kumman korkealle jalustalle. Nerohan on alkujaan sukupuolittunut termi ja länsimaisen nerouskäsityksen mukaan nainen ei voi olla nero. Tämä tuntuu edelleen häilyvän taustalla, suhteessa siihen, miten miesten ja naisten tekemään taiteeseen suhtaudutaan.

Arla Kanerva toteaakin kirjassaan Taiteen musta kirja. Miesten mielivallan historiaa (SKS, 2019, s.22) :

“Eikä taitelijaneron tarve ole vieläkään poistunut. Samalla tavalla kuin ’me’, suomalaiset kansakuntana, voitimme kultaa jääkiekon MM-kisoissa vuonna 1995, koituu ’meille’ glooriaa myös nerokkaaksi mielletystä taiteesta: Sibeliuksesta, Gallen-Kallelelasta, Kivestä ja Linnasta.“

X