Artist-Curator Discussion:
Astrid Sylwan & Mika Hannula

Mika Hannula: Let us begin with the name of the exhibition – Dagen fick en annan ton (And so the day altered). What does it mean and connote to you? Does it refer to something, a song, a poem or what’s the connection? 

Astrid Sylwan: It is about catching a volatile feeling. That’s very much what painting is about. It is about being in the present and constantly reject what you think you know. To each and every second see what it is you have in front of you and try not to fall into the comfortable or the preconceived.

MH: Does this mean, or am I on the wrong track here, that you, when facing this sense and sensibility, kind of decide, kind of chose to turn towards, lets say, light and opening up, instead of darkness and a dead-end? 

AS: I don’t shun away from darkness. Sometimes you have to embrace it in order to find your way out. But I do search for that way out. Darkness scares me more than thrills me. Shear light and untainted joy is artificial. I’m in search of honesty. It is a challenge to accept life with all its layers. I want my paintings to be stunningly beautiful and a bit disturbing. Just like life.  

MH: There is a work with the same name as the exhibition in the show; a work that has turned out to be a very central and important one for the whole exhibition. At what part of the exhibition process did this work come about? And how typical or untypical is it for you – as a work, as a painting?

AS: It was an early work in this particular process. I felt I got hold of something important in that painting. It is a painting that is very confident and strong. The kind of painting you are lucky to paint once a year if that. A painting that more or less came as a gift to me. Bringing me new insight.

MH: To continue, no longer about the names, or the policies of naming, but about the characteristics of this specific exhibition process. How strong of a conceptual or structural aim or direction do you have? How much is decided before or during the making of the works? 

AS: This exhibition is quite different to my previous work. For many many years I have been painting in the present with no clear path. I have let the paintings take me on a journey that I would only understand looking back.

This time I have had a plan. Not for all of the paintings but for the big ones.

MH: This leads us to the follow-up question. How do you prepare a new painting – do you do sketches, or use photographs? And, sure, what is the plan this time?

AS: My preparation is all in the mind. I wait. I sit in my studio for however long it takes until I feel the moment is right. When I have a clear plan in my mind. It can be awfully abstract. Sometimes it is just a colour or a texture.

In these paintings I have been influenced by Tarot cards. It is not so much the visual card itself as the spirit of the card. For instance, The Empress, which is a work in the exhibition. It is a loving card full of warmth, creativity, love and softness. All that needs to go into the structure and the light of the painting. One’s body needs to be soft and gentle when painting such a painting.

MH: Tarot cards. How did you come to choose them as a starting point? Were you not, well, how to put this, afraid of their less than brilliant status?

AS: Tarot cards are like sagas. They provide and present a wonderful tale of life. A game. If you get a bad reading you can dismiss it as a fake and if you get a good reading you can embrace it.  If you choose to believe in them they will alter the path of the future. Each and every decision we make, even a simple decision like calling a friend or going out to get some milk changes what happens next. Sometimes they tell about huge changes and sometimes about small.

I have had my cards read for years. I find it very therapeutic. It is a structured conversation that allows you to look at different aspects of life, bring them to the surface and sometimes ask all the questions you don’t dare to ask in everyday conversations.

MH: Your exhibitions do tend to have a thematic frame, a kind of an umbrella of a set-up. How much do you work in distinguished series of works or is every work an entity on its own? 

AS: Each and every painting is like a leaf out of my private diary. Every page is different but together they make up my life, my body of work. You can break them down to episodes, chapters or moments but they are all links in one continuous chain.

MH: About the process, and how to keep on keeping on. Perhaps a bit of a weird one, but what do you do when you get stuck? Or: how do you unstuck a painting process?

AS: I don’t. I have periods, sometimes painfully long periods of painting bad paintings that all need to be destroyed. I have come to view those periods as they transition periods the always turn out to be. To rest in the knowledge that it will pass and that I will be rewarded with new insight.

MH: OK, to continue this line of thought. How to maintain or keep up the hope that those periods of distraction and bad works will pass?

AS: It is hard. You have to be persistent, and not lose faith. Being structured helps a lot. I put up a strict regime for a working schedule. For example, I don’t answer my phone before noon as I am at my best in the morning. It is awfully easy to get distracted.

MH: Let me continue with a somewhat strange tone – and make a direct connection to the materiality, and the texture, the layers of layers of paint in your works. How difficult, or how boring is it to watch the paint dry? Or: how do you manage to let the work breathe and not to stand on its way or kill it, deciding its content too soon?

AS: I always work on at least three paintings simultaneously. Then I can leave a painting to dry for a few days when necessary. It is awfully boring and delightful. Like waiting for a slow baked steak hoping that it will turn out juicy and delicious and risking to be stuck with an uneatable dry piece only fit for the bin.

MH: What about the background, and the context of your painting practice. Who do you relate to – or asked from another angle: who do you feel are like your fellow travellers, or friends, not necessary in the field of contemporary art but in any type of cultural expression?

AS: I used to get all my input from fellow painters. When I was young, artists such as Cézanne and Monet. Later Per Kirkeby, Ola Billgren, Helen Frankenthaler, Joan Mitchell, Olav Christopher Jensen, Michel Majerus and many others were important. Less and less so now, as my own investigation into the process of painting deepens. Not that I don’t look at and appreciate my fellow painters but the process is more introvert now than before.

Music is a big inspiration. My studio was quiet until a few years ago. Now I listen to music all the time. Set a mood, a feeling. It can be anything from pop to chants and classical music all depending on what’s needed for putting myself in the state of mind required. I also read a lot of poetry. Poetry has a similarity to painting. You have to boil it all down to a bare minimum with one bearing story. You have to cut the crap.

MH: What do you think: is this what years of experience brings about or at least helps – the knowledge of the necessity to focus and to, well, like you said, “cut the crap”?

AS: Painting is an overwhelming field. There is no right and wrong. You have to trust abstract, unmeasurable knowledge. And yes, in order to do that you have to trust yourself. I think for me personally it has become more and more about taking a step back and not take in too much information, too many opinions. Painting is private.

Showing my work in an exhibition is a completely different matter. That is all about communication. That takes even more practice.

MH: And finally, I cannot let it be, no way. Marimekko. What was it that you did with them? How did it go? Will there be continuation?

AS: We made three prints. My personal favourite is “Vattenblänk” the only print of the three with a repetition. I had the idea that when looking at the print machines it should be like standing by a stream with water flowing between the rocks and stones, and the surrounding vegetation and the sky would be reflected in the water. It turned out beautiful. In 2012 it received the Swedish Elle Decor's price for pattern of the year. I’m very proud of that.

No plans at the moment for a continuation but who knows what the future holds.

Mika Hannula: Aloitetaan näyttelyn nimestä, ruotsiksi Dagen fick en annan ton (Ja niin se päivä muutti muotoaan). Mitä se tarkoittaa ja merkitsee sinulle? Viittaako se johonkin, kenties lauluun, runoon, vai mihin?

Astrid Sylwan: Se viittaa hauraaseen tunteeseen ja tuntemuksekseen, sen kiinni saamiseen. Eli siihen, mistä maalauksessa ylipäätään on minusta kyse. Se on jatkuvaa läsnäoloa ja sitä, että hylkää minkä olettaa tietävänsä. Ja että joka ainut sekunti kykenee näkemään sen, mikä on edessäsi, ja välttää mukavuutta ja etukäteen lukkoon lyömistä.

MH: Tarkoitatko, vai olenko väärillä jäljillä, että kun kohtaa tämän tunteen ja herkkyyden, sitä ikään kuin päättää kääntyä kohti, sanotaanko vaikka kohti valoa ja avautumista, sen sijaan että sulkeutuisi pimeyteen ja umpikujaan?

AS: En välttele pimeyttä. Toisinaan se täytyy kohdata, jotta voi päästä sen ohi tai yli. Mutta haen kyllä tietä ja polkua ulospäin. Pimeys ja sen voimat, ne enemmänkin pelottavat kuin kiehtovat minua. Samalla pelkkä valo ja rajaton riemu on teennäistä.  Etsin rehellisyyttä. On tietysti haaste hyväksyä elämä kaikkinensa, eri osineen ja ulottuvuuksineen. Mutta haluan, että maalaukseni ovat hämmentävän kauniita ja vähän häiritseviä, rosoisia. Siis ihan niin kuin eletty elämä.

MH: Näyttelyssä on mukana teos, jolla on sama nimi kuin itse näyttelyllä; teos josta muodostui tärkeä osa kokonaisuutta. Missä vaiheessa työprosessia tämä on tehty? Ja miten tyypillinen tai epätavallinen se on sinulle maalauksena?

AS: Tämä teos ajoittuu prosessin alkuun. Tunnen, että sain tässä maalauksessa kiinni jostakin hyvin tärkeästä. Maalauksena se on erittäin itsevarma ja vahva. Siis maalaus, jonka hyvässä lykyssä kykenet tekemään vain kerran vuodessa, jos sitäkään. Tämä maalaus tuli minulle kuin lahjana. Se antoi minulle uusia näkökulmia ja avauksia.

MH: Jatketaan tämän näyttelyn ominaisluonteesta. Miten vahva käsitteellinen tai rakenteellinen raami sinulla yleensä on? Siis miten pitkälti teokset ja kokonaisuus muodostuvat ennalta, vai muodostuvatko ne vasta itse tekojen myötä?

AS: Tämä näyttely poikkeaa aika lailla siitä miten työskentelin aiemmin. Hyvin monta monta vuotta minä vain maalasin, toteutin teoksia tässä ja nyt, vailla sen selkeämpää suuntaa. Aiemmin annoin vain mennä, annoin maalausten viedä minut matkalle, jonka hahmotin ja ymmärsin vasta jälkeenpäin. Mutta tällä kertaa minulla on ollut selvä suunnitelma. Ei ehkä ihan joka teokselle, mutta kaikille näille vähän kookkaimmille.

MH: Tästä päästää jatkokysymykseen. Miten valmistaudut maalaamiseen – työstätkö skissejä vai käytätkö valokuvia? Ja niin, mikä tämä suunnitelma tällä kertaa oli?

AS: Valmistautuminen tapahtuu päässäni. Minä odotan. Istun työhuoneella niin kauan kuin on tarve, niin kauan kunnes tuntuu, että nyt on oikea aika. Odotan, kunnes minulla on selkeä visio. Se voi olla erinomaisen abstrakti visio tai suunta. Joskus se on vain väri tai materiaalin tunne.

Näissä kyseisissä teoksissa minuun ovat vaikuttaneet Tarot-kortit. Ei niinkään niiden visuaalinen puoli vaan niissä oleva tunnelma. Esimerkiksi kortti nimeltään Empress, joka on myös mukana näyttelyssä teoksena. Kortti on täynnä lämpöä, luovuutta, rakkautta ja pehmeyttä. Siis kaikkea sitä, mikä tulee saada mukaan maalauksen rakenteeseen ja maalauksen valoon. Kehon täytyy olla pehmeä ja lempeä kun maalaa tämäntyyppisen teoksen.

MH: Tarot-korteista. Miten päädyit niihin? Ja etkö ollut, no, miten sen nyt sanoisi, edes hieman huolissasi niiden ei välttämättä loistavasta statuksesta?

AS: Tarot-kortit ovat kuin saagoja. Ne tarjoavat ja esittävät hienon tarinan elämästä. Se on peli. Jos kuulet huonon version ja luennan, kortin voi ohittaa virheellisenä. Jos taas kuulet hyvän version, voit ottaa sen mielihyvällä haltuun. Jos päätät uskoa niihin, ne kyllä muuttavat tulevaisuuttasi. Siis jokainen valinta, jonka teemme, vaikka ihan yksinkertainen päätös kuten soitto ystävälle tai maitoa ostamaan meneminen, vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisinaan kortit kertovat suurista muutoksista, toisinaan pienistä.

Minulle on luettu korteista jo vuosia. Se on minusta hyvin terapeuttista. Keskustelussa on selkeä rakenne, joka antaa mahdollisuuden tarkastella elämän eri osia, tuoda niitä näkyviin ja toisinaan kysyä asioita, joita et jostain syystä halua tavallisesti kysyä.

MH: Näyttelyissäsi on usein teemallinen raami, tietty kattava aihe ja asetelma. Miten pitkälti teokset ovat sarjallisia, vai onko jokainen teos oma, omaehtoinen itsensä?

AS: Joka ikinen maalaus on kuin sivu henkilökohtaisesta päiväkirjastani. Joka sivu on erillinen, mutta yhdessä ne muodostavat elämäni, minun teokseni. Ne voidaan eriyttää episodeiksi, kappaleiksi tai tilanteiksi, mutta ne kuuluvat yhtenäiseen jatkumoon.

MH: Entä työprosessi ja se, miten sitä osaa pitää yllä. Ehkä hieman outo kysymys, mutta mitä teet kun joudut jumiin? Tai: miten maalausprosessin saa irtonaiseksi, irti umpikujasta?

AS: En jää jumiin. On toki aikoja, joskus tuskallisen pitkiä ajanjaksoa, jolloin maalaan vain huonoja teoksia, jotka on tuhottava. Olen päätynyt suhtautumaan näihin ajanjaksoihin väliaikoina, jotka ovat tosiaankin väliaikaisia. Sitä on luottavainen, että ne menevät ohitse ja että saan kiinni uusista näkökulmista ja avauksista.

MH: Ok, jatketaan saman suuntaisesti. Miten sitä kykenee pitämään yllä uskoa ja toivoa, että ne heikot hetket ja huonot maalaukset ovat vain ohimeneviä?

AS: Se on vaikeaa. Täytyy olla päättäväinen, ei saa luopua toivosta. Suunnitelmallisuus auttaa paljon. Minulla on hyvin selkeä työrytmi. Esimerkiksi en koskaan vastaa puhelimeen ennen puolta päivää, koska työskentelen parhaiten aikaisin aamulla. On rasittavaa, miten helposti keskittyminen katoaa.

MH: Jatkan taas hieman epätavallisesti, yhdistäen tämän kysymyksen suoraan maalaustesi materiaalisuuteen, niiden tekstuuriin ja siihen, miten maalauksessa on monta päällekkäistä tasoa. Miten vaikeaa – tai miten tylsää – on katsoa kun maali kuivuu? Tai miten onnistut siinä, että teokset hengittävät ja että et ratkaise niitä liian aikaisin?

AS: Työstän aina ainakin kolmea maalausta samanaikaisesti. Se tarkoittaa, että voi aina jättää jonkun teoksen kuivumaan jos se on tarpeellista. Mutta kyllä se maalin kuivumisen katsominen on yhtä aikaa tylsää ja ihanaa. Se on kuin katsoisi, miten hitaasti paistettava pihvi valmistuu, alati toivoen että siitä tulee mehukas ja maittava, samalla peläten, että tuloksena on kuiva korppu, joka lentää saman tien roskikseen.

MH: Entä prosessin tausta, maalausten konteksti. Keihin viittaat, tai jos kysytään toista kautta: ketkä ovat kanssamatkustajiasi ja ystäviäsi, ei ehkä niinkään suoraan nykytaiteessa mutta kattavammin kulttuurin kentällä?

AS: Sain aiemmin kaiken kollegoilta, muilta maalareilta. Kun olin nuori, minuun vaikuttivat suuresti tekijät kuten Cezanne ja Monet, ja sitten myöhemmin Per Kirkeby, Ola Billgren, Helen Frankenthaler, Joan Mitchell, Olav Christopher Jensen, Michel Majerus ja monet monet muut ovat olleet keskeisiä. Mutta se on muuttunut, sillä nyt omat tutkimukseni maalaukseen tapahtuvat syvyyssuunnassa. Ei niin, etten katsoisi tai olisi kiinnostunut muiden maalarien töistä, mutta prosessi itsessään on nyt sisäänpäin kääntyneempi kuin aiemmin.

Musiikki on iso inspiraation lähde. Muutama vuosi taaksepäin työhuoneeni oli hyvin hiljainen. Nyt kuuntelen musiikkia jatkuvasti. Voin kuunnella ihan mitä vain, popista klassiseen, riippuen siitä, mitä tarvitaan, jotta pääsen haluttuun fiilikseen. Luen myös paljon runoja. Runoudessa on samankaltaisuutta maalauksen kanssa. Sitä on pakotettu tiivistämään kaikki yhteen kantavaan tarinaan. Sitä siis täytyy lopettaa tyhjän jauhaminen.

MH: Mitä mieltä olet: auttaako tässä vuosien kokemus – siis tietoisuus siitä, että täytyy keskittyä ja, no, kuten sanoit, lopettaa sen tarpeeton tyhjän jauhaminen?

AS: Niin, maalaus on hyvin kokonaisvaltaista. Ei ole olemassa mitään oikeaa tai väärää. Sitä pitää luottaa abstraktiin, ei mitattavissa olevaan tietoon. Ja sen takia pitää uskoa itseensä. Minulle se on mennyt niin, että olen yhä enemmän ja enemmän ottanut askeleita taaksepäin ja välttänyt liikaa informaatiota ja mielipiteitä. Maalaus on yksityistä.

Mutta maalausten näyttämisen kanssa on taas ihan toinen juttu. Siinä on kyse kommunikaatiosta. Mutta se taas edellyttää sitäkin enemmän kokemusta.

MH: Ja lopuksi, en voi olla mitenkään kysymättä. Marimekko. Mitä teit heidän kanssaan? Miten se toimi ja onko tulossa jatkoa?

AS: Teimme kolme printtiä. Minun suosikkini on “Vattenblänk”, ainut näistä jossa on mukana toistoa. Sain idean kun katsoin printtikoneita, siitä miten printti ikään kuin seisoisi joen virrassa kasvien ympäröimänä, veden juostessa kallion ja kivien ylitse ja miten taivas peilautuisi veteen. Siitä tuli kaunis. Vuonna 2012 se sai ruotsalaisen Elle Decorsin palkinnon vuoden parhaasta printistä. Olen siitä erittäin ylpeä.

Jatkosta ei ole suunnitelmia, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.