Colours
13.1.-12.2.2023

 

I find using colours difficult, regarding myself, my environment, and my works. My discomfort was the basis of this exhibition. Colours are often too much for me – too expressive, too emotional, too restless, too definitive. I like the apparent neutrality and invisibility of colourlessness.”

Helsinki Contemporary opens its spring season with Liisa Lounila’s solo exhibition Colours, which includes four video works featuring light and colour, Stratosphere revisited, Spectre, White Noise and Pimeä tie. By exploring various theories and studies that discuss colour from the perspectives of pure perception, psychological dimensions, or presumed spiritual characteristics, Lounila has attempted to examine what we actually see when we look at colours.

Lounila’s working method is intuitive. She shoots videos, makes audio recordings, and collects material incessantly. Her works often emerge from a random but fleeting observation, which becomes something different with time, taken out of the original context. In this exhibition, Lounila is in her discomfort zone in the world of colours.

Colours are definitive. They direct our thinking and tinge our moods. We recognise the colour codes of various denominations and professional uniforms; even the results of thermal imaging are displayed in colours. In the current exhibition, Lounila’s installations colour the gallery space and change it.

Lounila is not interested in the controlled use of colours. Shapeless, changing colour consists of light, which is not expected to represent anything. In this exhibition, colours are manifested as they were in the original material, and the mood they create as well as their pleasantness or unpleasantness are left for the viewer to assess.

Taking over the gallery’s front space, Stratosphere revisited consists of colours from neon lights, traffic, and gaming machines; the sound is based on background noise from a casino of the same name. The material was shot and recorded in Las Vegas ten years ago, and it was on display, in its original form, in the Carnegie Art Awards exhibition in Stockholm in 2013. Despite its restless premise, the work is static and abstract, the image consisting only of slowly changing colours.

Set in the gallery’s back space, Spectre is formed of a continuously changing colour chart and whispered instructions and interpretations. The work is based on historical spirit photography and aura photographs capturing colours produced by electrical impulses. Based on the technique introduced by Russian photographer Semyon Kirlian, the AuraCam 3000 polaroid camera was developed in California in the 1980s, allegedly capturing physical states through colours. In Lounila’s work, the focus is on sound – the need to interpret and become interpreted. The whispers heard in the gallery space are based on various edited readings. 

The video piece on display between the gallery spaces, White Noise, consists of three monitors. “Snowfall lit by street lights is, in its simplicity, something I can look at endlessly. It is an image I go back to when I need to calm the situation.”

Liisa Lounila (b. 1976) has studied at the Academy of Fine Arts in Helsinki and the Slade School of Fine Arts in London. Lounila is a multidisciplinary artist whose repertoire includes videos and photographs as well as objects and paintings. She is especially known for her glitter paintings and her silver- and palladium-plated objects. Lounila’s latest solo museum exhibition, Shadow Zone, was on display at the Museum of Contemporary Art Kiasma in 2020–2021, and her latest solo exhibition, Passing By, in Helsinki Contemporary in 2017. Lounila has participated in group exhibitions around the world, and her video works have been shown at various festivals since the late 1990s. Her solo exhibitions have been on display at the Wilkinson Gallery, London, and the Gallery of Photography, Dublin, among others. Lounila represented Finland in the Nordic pavilion at the Venice Biennale in 2003 and was nominated for the Carnegie Art Award in 2013. Thank you to The Arts Promotion Centre Finland for supporting the artist’s work.

 

”Värien käyttö on minulle hankala asia itseni, ympäristöni ja teosteni kohdalla. Lähdin rakentamaan teoskokonaisuutta tämän epämukavuuden pohjalta. Koen värit usein jotenkin liiallisiksi – turhan ekspressiivisiksi, tunteisiin vetoaviksi, levottomiksi ja määrittäviksi. Pidän värittömyyden näennäisestä neutraaliudesta ja näkymättömyydestä.” – Liisa Lounila

Helsinki Contemporaryn kevätkauden avaa Liisa Lounilan (s. 1976) yksityisnäyttely Colours, joka esittelee neljä valoon ja väriin sidoksissa olevaa videoteosta Stratosphere revisited, Spectre, White Noise ja Pimeä tie. Lounila on näyttelyä koostaessaan selvittänyt, mitä värejä katsoessa oikeastaan näemme, tutustuen eri teorioihin ja tutkielmiin, jotka käsittelevät väriä puhtaan havainnon, psykologisten ulottuvuuksien ja uskottujen henkisten ominaisuuksien kautta.

Lounilan tapa työskennellä on intuitiivinen ­– hän kuvaa, äänittää ja kerää jatkuvasti materiaalia. Teokset saavat usein alkunsa jostain alun perin irrallisesta, mutta mieleen painuneesta huomiosta, joka irrotettuna alkuperäisestä yhteydestään muuttuu ajan myötä joksikin muuksi. Tällä kertaa taiteilija liikkuu epämukavuusalueellaan värien maailmassa.

Värit ovat määrittäviä ja ohjaavat ajatteluamme. Sävytämme mielialat, tunnistamme eri uskontokuntien ja ammatillisten univormujen värikoodit, jopa lämpökameran mittaustulokset näkyvät väreinä. Colours-näyttelyssä Lounilan installaatiot värittävät galleriatilan ja muuttavat sitä.

Lounila ei ole kiinnostunut värien hallitusta käytöstä. Hahmoton ja muutoksessa oleva väri on valoa, jonka tehtävänä ei ole esittää mitään tai toimia tehosteena.  Colours-näyttelyssä teosten värit ilmenevät sellaisina, kuin ne alkuperäisessä materiaalissa ovat, ja niiden aikaansaamat mielikuvat, miellyttävyys tai ärsyttävyys jäävät katsojan arvioitavaksi. 

Gallerian etutilan valtaavan Stratosphere revisited -videoteoksen kuva on neonvaloista, liikenteestä ja pelikoneista lähtöisin olevaa väriä ja sen ääniraita perustuu samannimisen kasinon pelisalin taustahälylle. Teoksen materiaali on kuvattu ja äänitetty Las Vegasissa kymmenen vuotta sitten ja se oli alkuperäisessä muodossaan esillä Carnegie Art Awards -näyttelyssä Tukholmassa vuonna 2013. Levottomasta lähtökohdastaan huolimatta teos on staattinen ja abstrakti, kuva rakentuu ainoastaan hitaasti muuntuvista väreistä.

Gallerian takatilaan asettuva Spectre koostuu jatkuvassa muutoksessa olevasta värikartasta sekä kuiskatuista ohjeista ja tulkinnoista. Teoksen lähtökohtana on historiallinen spirit photography ja aurakuvat, jotka perustuvat sähköimpulssin valokuvaan jättämiin värijälkiin. Venäläisen valokuvaajan Semyon Kirlianin tunnetuksi tekemän menetelmän pohjalta kehitettiin 1980-luvulla Kaliforniassa AuraCam 3000 -polaroidkamera, joka oletetusti tallensi kuvattavan henkilön sielunmaiseman väreinä. Pääosassa teoksessa on ääni – tarve tulkita sekä tulla tulkituksi. Näyttelytilassa kuultavat tulkinnat perustuvat eri lähteistä kerättyihin ja muokattuihin luentoihin. 

Galleriatilojen väliin jäävään tilaan tulee esiin kolmeen monitoriin jakautuva videoteos White Noise. ”Katuvalon valaisema lumisade on kaikessa yksinkertaisuudessaan asia, jota voin katsoa loputtomiin. Se on mielikuva, johon palaan, kun pitää rauhoittaa tilanne.”

Liisa Lounila (s. 1976) on opiskellut Kuvataideakatemiassa ja Lontoon Slade School of Fine Artissa. Lounila on monialainen taiteilija, jonka repertuaariin kuuluu liikkuvan kuvan teoksia ja valokuvaa, sekä esineitä ja maalauksia. Hänet muistetaan erityisesti glitter-maalauksista sekä hopeoiduista ja palladiumilla päällystetyistä esineistä. Lounilan edellinen soolomuseonäyttely, Katvealue, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa 2020–2021 ja viimeisin yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa Passing By vuonna 2017. Lounila on osallistunut ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa ja hänen videoteoksiaan on esitetty lukuisilla festivaaleilla 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityisnäyttelyitä on nähty mm. Wilkinson Galleryssa Lontoossa ja Gallery of Photographyssa Dublinissa. Lounila edusti Suomea Venetsian biennaalin Pohjoismaiden paviljongissa vuonna 2003 ja oli ehdolla Carnegie Art Award -palkinnon saajaksi vuonna 2013. Kiitokset Taiteen edistämiskeskukselle (Taike) taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

 

“Det där med färg är besvärligt, dels när det gäller mig själv, dels när det gäller min miljö och mina verk. Jag började skapa en verkshelhet utifrån den här känslan av obehag. Jag upplever ofta färger som på något sätt överdrivna – onödigt expressiva, känslomässigt rastlösa, upphetsande och begränsande. Jag tycker om den skenbara neutraliteten hos färglösheten och osynligheten.”

Vårsäsongen på Helsinki Contemporary inleds med Liisa Lounilas (f. 1976) separatutställning Colours, där hon visar fyra videoverk med anknytning till ljus och färg: Stratosphere revisited, Spectre, White Noise och Pimeä tie. Under arbetet med utställningen har Lounila försökt ta reda på vad vi egentligen ser när vi tittar på färger, genom att bekanta sig med olika färgteorier och färgstudier, utifrån ren perception, psykologiska dimensioner och förmodade andliga egenskaper.

Lounilas arbetssätt är intuitivt – hon filmar, ljudsätter och samlar material fortlöpande. Verken tar ofta sin början i någon slumpartad men flyktig iakttagelse som frigjord från sitt ursprungliga sammanhang med tiden förändras till något annat. Den här gången rör sig konstnären utanför sin bekvämlighetszon i färgernas värld.

Färger är begränsande och styr vårt tänkande. Vi sätter färg på sinnesstämningar, vi känner igen färgkoderna i olika trossamfund och yrkesuniformer, till och med mätresultaten från värmekameror visas i färger. Installationerna på Colours sätter färg på utställningslokalen och förändrar den.

Lounila är inte intresserad av kontrollerad användning av färger. Ljuset är en formlös och föränderlig färg som inte förväntas föreställa något. På Colours framträder färgerna sådana som de är i det ursprungliga materialet, och den sinnesstämning de ger upphov till, av något behagligt eller irriterande, får betraktaren själv avgöra.  

Filmen i det väldiga verket Stratosphere revisited, som visas i främre delen av galleriet, består av färger från neonljus, trafik och spelautomater, och dess ljudspår baseras på bakgrundsljudet i spelhallen på kasinot med samma namn. Materialet i verket filmades och spelades in i Las Vegas för tio år sedan och ställdes ut i sin ursprungliga form på Carnegie Art Awards-utställningen i Stockholm 2013. Trots sin rastlösa framtoning är verket statiskt och abstrakt, filmen består endast av långsamt växlande färger.

Spectre som visas i galleriets bakre del består av en färgkarta som befinner sig i ständig rörelse samt viskade instruktioner och tolkningar. Utgångspunkten för verket är den historiska spirit photography och foton av auror baserade på de färgspår som elektriska impulser lämnat på fotografiet. Utifrån den metod som blev känd genom den ryske fotografen Semyon Kirlian utvecklades i Kalifornien på 1980-talet  polaroidkameran AuraCam 3000, som förmodades registrera färgen på den avbildade personens själslandskap. Ljudet spelar huvudrollen i verket – behovet att tolka och bli tolkat. De viskningar som hörs i utställningslokalen bygger på föreläsningar som samlats in och redigerats utifrån olika källor. 

I utrymmet mellan galleriets rum visas videoverket White Noise, på tre monitorer. “Snön som faller i skenet av gatubelysningen är i all sin enkelhet något jag kan titta på i det oändliga. Det är en mental bild som jag återvänder till när läget måste lugnas ner.”

Liisa Lounila (f. 1976) har studerat på Bildkonstakademin och Slade School of Fine Art i London. Lounila är en multidisciplinär konstnär med en repertoar där det ingår verk med rörlig bild och fotografi, samt föremål och målningar. Hon är särskilt bekant för sina glitter-målningar och försilvrade och palladiumtäckta föremål. Lounilas förra separata museiutställning, Radioskugga, visades på museet för nutidskonst Kiasma 2020–2021 och hennes senaste separatutställning på Helsinki Contemporary Passing By 2017. Lounila har deltagit i grupputställningar runt om i världen och hennes videoverk har visats på många festivaler ända sedan slutet av 1990-talet. Separatutställningar har bl.a. visats på Wilkinson Gallery i London och Gallery of Photography i Dublin. Lounila representerade Finland i den Nordiska paviljongen på Venedigbiennalen 2003 och hon var nominerad till Carnegie Art Award 2013. Tack till Centret för konstfrämjande (Taike) för deras stöd.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu
Liisa Lounila
 Colours
13.1.–12.2.2022
Liisa Lounila & Mika Hannula

 

 

COLOURS

 

Mika Hannula: Näyttelyn nimi on Colours ja teosten yhteinen teema on väri. Mistä on kyse, mikä on lähtökohta sekä motivaatio käsitellä värejä tässä ja nyt?

 

Liisa Lounila: Halusin rakentaa näyttelyä varten teoskokonaisuuden, joka on mahdollisimman ilmava – samaan aikaan moniselitteinen ja toisaalta hahmoton. Koin, että värit ovat paras keino toteuttaa tämä tavoite. Yleensä vältän värien käyttöä niiden huomiota herättävyyden takia. Väri määrittää voimakkaasti, miten jokin asia koetaan, minkälaisiin tunnetiloihin se vetoaa, riippuen siitä mitä yksityiskohtia värinkäytöllä halutaan korostaa. Vaikka haluaisi keskittyä muuhun, väri vie silti huomion aina itseensä. Ihailen kuitenkin rohkeaa värinkäyttöä ja viihdyn hyvin värikkäässä, sekavassa ja räikeässäkin ympäristössä. Ehkä ongelma ei olekaan väreissä itsessään vaan niihin ladatuissa oletuksissa ja värien käyttöön liittyvässä valinnanvaikeudessa.

 

MH: Näyttelyn keskeinen teos on nimeltään Spectre. Mistä teoksen työstäminen lähti liikkeelle ja miten prosessi on kehittynyt nollasta sataan?

 

LL: Spectressä yhdistyy kaksi itselleni läheistä asiaa. Old school -valokuvamanipulaatio, jossa analogista valokuvaa yritetään eri metodein saada taltioimaan jotakin silmin havaitsematonta, löytämään siitä taikaa. Toisaalta olen loputtoman kiinnostunut ihmisten tarpeesta tulkita muita sekä itseään yliluonnollisia keinoja käyttäen ikään kuin ne olisivat enemmän totta, jostain ylhäältä tulevia, ilman tulkitsevan henkilön näkemystä, mielipidettä ja vaikutusta. Aurakuvauksessa yhdistyy nämä molemmat näkökulmat. 

 

Yksittäinen kuva antaa kuitenkin tulkinnan pelkästään sen hetkisestä tilanteesta. Todellisuudessa ajatukset, fokus ja mieliala muuttuvat koko ajan. Yksittäinen, jotakin esittävä kuva on muutenkin ongelmallinen asia; maailma on niitä täynnä – loputtomasti tallennettuja hetkiä ja näkymiä. Aurakuvien idea myös vastaa aika pitkälle toivettani kuvaustavasta, jossa ei varsinaisesti kuvata eikä esitetä mitään, mutta sattuman vaikutuksesta jotakin muuten näkymätöntä tulee esiin. 

 

MH: Teoksen ytimessä on monitasoinen ja vivahteinen äänimaailma. Mikä äänen käyttämisessä ja työstämisessä kiinnostaa, viehättää?

 

LL: Äänen suhteen olen ennemminkin kuuntelija kuin tekijä. Ääni tekee teoksen läsnä olevaksi ja eläväksi toisin kuin pelkkä mykkä kuva. Ääni on usein lähtökohta teoksilleni. Suunnittelen ja hahmotan näyttelyitä äänimaailman kautta – pohtien mikä on teoksen tunnelma ja millä tavalla eri teokset liittyvät toisiinsa, vaikkei niihin varsinaisesti ääntä tulisikaan.

 

Todellisuudessa inhoan äänen kanssa työskentelyä sen haastavuuden ja armottomuuden takia. Kaikki virheet ja vivahteet kuuluvat, työmäärä on loputon. Äänimaailma on joko uskottava, tai se ei toimi ollenkaan. Ääni, toisin kuin kuva, jota voi manipuloida äärettömiin, on toisella tavalla totta. Toivoisin että halutunlainen ääni vain ilmestyisi jostain kuin itsestään, luontevasti ilman että kukaan edes välttämättä huomaisi sen olemassaoloa.

 

MH: Kerro lisää tämän teoksen äänimaailmasta, kestosta ja sisällöstä.

 

LL: Teoksen ääniraita koostuu neljän teini-ikää lähestyvän pojan kuiskaamalla antamista tulkinnoista tai kommenteista, jotka perustuvat kuvan väreihin. Tilassa kuiskaukset kuuluvat hiljaisina ja hajautettuina, sekoittuen etuhuoneen teoksen ääniin.

 

MH: Mikä Spectren teemassa saa sinut käsittelemään aihetta yhä uudestaan?

 

LL: Tasapainoilu toden ja mielikuvituksen, kaaoksen ja järjestyksen välillä, jossa rajanveto on välillä todella vaikeaa, ja ihan puhtaasti kielletyn hedelmän maku. Nykytaiteen museo Kiasmassa esillä ollutta ääniteostani 7 Crystal Balls (2020) ja Spectreä yhdistää henkilökohtaisen huomion ja palautteen tarve. Kaikki etsivät jollakin tasolla vastauksia, syitä ja ratkaisuja omiin asioihinsa, toivovat tulevansa huomioiduksi ja kuulluksi, löytävänsä merkitystä ja logiikkaa kohtaamilleen ongelmille. 

 

Jonkun yleisinhimillisen vinouman kautta tätä varten on aikojen saatossa rakentunut massiivinen rinnakkaistodellisuuden järjestelmä erilaisia tulkitsijoita, näkijöitä, life coacheja, päivälehtien astrologeja ja Delfoin oraakkeleita, joiden vastauksille riittää kysyntää, vaikkei kukaan myöntäisi niitä käyttävänsä. Omaan eksistenssiin ja epävarmuuksiin liittyvät kysymykset, joihin ei ole vastauksia pysyvät samoina vuosituhannesta toiseen. 

 

MH: Siirrytään teokseen Stratosphere revisited. Mistä on kyse – ja missä mielessä tämä uusi versio on vierailu aiemman materiaalin pariin?

 

LL: Sattumanvaraisuuden ja muuttuvien värien varaan rakentuva Spectre alkoi editointivaiheessa muistuttamaan jotain jo aikaisemmin tekemääni.  Stratospheren revisited -teoksen lähtökohta on kuitenkin erilainen. Teosta varten kuvasin oikeaa kuvaa, jonka sumensin väreiksi saadakseni aikaan taustan kasinon äänimaailmalle. 

 

Pelaamiseen, etenkin uhkapelaamiseen, liittyvä maailma on outo ja hallitsematon, samaan aikaan koukuttava ja luotaantyöntävä. Alun perin halusin äänittää menneiden aikojen, klassisten kolikkopelikasinoiden taustalla kuuluvaa, suureksi osaksi nauhalta tullutta, hypnoottista voittamisen ääntä, joka kyllä valitettavasti oli äänityksen aikaan jo kadonnut.

 

Alkuperäinen teos koostuu pelkästä raakamateriaaliasta, äänityksistä Stratosphere-kasinolla, neoneista ja matelevasta liikenneruuhkasta. Alkujaan dokumentaarisempi ote ei enää uudestaan katsottuna ja kuultuna vastannut mielikuvaani vaan teos vaati selkeyttämistä. Saisiko kaiken kaaoksen käännettyä päinvastaiseksi, jollain tapaa meditatiiviseksi ja rauhoittavaksi?

 

MH: Mikä on tilan ja tilassa katsomisen merkitys tässä teoksessa?

 

LL: Se on iso, ratkaiseva. Ja miksi, no koska teoksessa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä kuvaa eikä äänestäkään muodostu minkäänlaista draaman kaarta, eli se ei esitä mitään sellaista, josta voisi katsomalla ja kuuntelemalla saada aikaan minkäänlaista narratiivia, sen katsominen on ennemminkin teoksen kanssa samassa tilassa olemista. 

 

MH: Onko se tilallisen läsnäolon sensibiliteetti mitä haet meditatiivista vai pikemminkin immersiivistä? Vai jotakin ihan muuta?

 

LL: Immersiivisen pitäisi olla ulkopuolisilta elementeiltä suljettu maailma, niin kuin VR (Virtual Reality), jota nyt ei voi varmaan vielä vuosiin käyttää julkisesti. Siihen verrattuna tämä on sellainen avoin kevytversio samassa tilassa olemisesta. Teoksen ohi voi kulkea keskittyen ihan muuhun ja silti se on siellä, koko ajan vähän erilaisena. 

 

MH: Entä teos nimeltä White Noise. Mitä ideaa on kuvata lumisadetta? Eikä riitä, että sitä näkee ikkunasta?

 

LL: Sen pitää näyttää tietynlaiselta toimiakseen toivotulla tavalla. Ikkunasta lumisadetta katsoessa on yleensä taustalla myös kaikenlaista muuta häiriötekijää, kuten maisema, katuvaloja tai muita elementtejä, jotka sitovat sen tiettyyn aikaan tai paikkaan, vieden ajatukset muualle. Tässä teoksessa on kyse pelkästään mielikuvasta satavasta lumesta, ei talvesta, kylmästä tai varsinaisesta lumestakaan. Näyttelyn piti alun perin olla eri vuodenaikaan. Sattumalta tämä maaginen ilmiö on nyt meneillään sekä ulkona että sisällä.

 

Lumisateen katsominen on parasta mitä voi tehdä, jos haluaa tyhjentää ajatukset ja rauhoittaa tilanteen. Mitään ei tapahdu ja vaikka koko ajan tapahtuu ja hiljaisuuden kuulee, sitä tulee koko ajan lisää.

 

MH: Ja sitten ihan lopuksi, päätyyn. On vaikeaa, oikeastaan täysin mahdotonta, olla kysymättä näyttelyn yhteydessä, joka käsittelee väriä – mikä on sinun lempivärisi?

 

LL: Musta, valkoinen, petrolinvihreä ja syvä fuksia, tällä hetkellä.

 

 

 

 

 

 

 

X