Artist-Curator Discussion
Roland Persson & Mika hannula

brutal tenderness
4.6.–4.7.2021

Mika Hannula: We begin at the beginning, we begin with the material, its materiality. Why silicone? How did you find it – or did it find you? 

Roland Persson: You will never find something that you don’t search for!! So why did I search for it? I needed something with a true plastic relationship to gravity and hardness. The uncanny part, when it comes to how the material defines the reality, how we perceive and experience it, that is important. I just like playing with it. It opens up and offers lots of both ugly and beautiful possibilities, that’s why!

MH: And through the years, the rain and the tears, and also laughter and stars, how has your way of working with the material changed? Or: how do you get the type of reality bites in it?

RP: By not being so exact with a technique where you easily could be exact.

MH: And what does that mean, practically?

RP: By trial and error, I guess. Through the years I have developed a technique with this material that is more experimental and about searching – searching for something. I mean, there are people teaching about how to cast things with moulds in silicon, and that is not the way I do it, I can tell you that. People often say the works are “super realistic objects” but I don’t think so, not even close. I see and search for something else. But I want the reality to bite and I never really know how to get there before I start.

This sounds a bit like a painter talking and I think, in fact, that is close to it. I often grab the silicone with my hand and push it into the mould, and I don’t know how the surface will look when it’s ready and I take off the mould, I mean… you are working in the dark, trying things out. And that is exciting.

MH: What about the colour, in itself – into the heat, the form and function – how do you do that? How do you put the funk back into the funky?

RP: Again, like a painter, I think. Would you ask a painter the same thing?

MH: Yes, oh yes, hell yes.

RP: Ok, well, the colour is important and in some of the new works with the vases, for example, I use a technique close to aquarelle painting with transparency, softness, wetness, things like that. With these works, it is much more sensitive than what I use to do. That’s what fascinates me, gives me a larger palette to work on and with.

MH: A central piece, a work in the new exhibition is called Apophenia. What does it refer to?

RP: Apophenia means, in short: the tendency to perceive meaningful connections between unrelated things. It could have been the title of the exhibition, too.

MH: Yes, that’s the definition. But what does it mean to you, right here, right now?

RP: It opens up my interpretation of both the piece and also the whole exhibition in itself. These old, obsolete electric cabinets, central to the work, are so full of history and time. They are very defined in a way, but they give me a lot of undefined thoughts, and it connects to a lot of unrelated things in my mind. Anyhow, I’m still working on it and it fights back, meaning that it is about to be ready. It does not yet want to be defined.

I have always been interested in how we connect unrelated things, it opens up to the subconscious, poetry, imagination, surrealism, math etc. These industrial objects make me connect memories, thoughts – pictures in my head often in new ways and I don’t know why. And well, that is also very interesting.

MH: Yes, the process is still going on. But if not to define, perhaps the work in process allows itself to be described? Lost and lonely, found and guilty?

RP: I take “lost and lonely” when I work and on the opening day I take “Found and guilty”. Life is beautiful, right? Well, that is how it often feels – at least often enough.

But back to the work, Apophenia has two parts, one with the cabinets and one with the electric wires, kind of like nerve fibres, or roots or mycelium. I am in the process of doing this second part and I don’t know were it will lead me.

The title, though, is about how to read the work, or a suggestion for that.

MH: Is this a new approach for you – or a continuity?

RP: To perceive meaningful connections between unrelated things? That’s what I do all day. The exhibition is composed as a body of work, as a composition with meanings so, in a way, obviously, this is a part of what I try to express. The work itself has a poetic openness for me when it comes to what it is about, but it is not good,

I tell you that! But, again, it is a part of something.

Vague? Who?

I love when something suggests it is about hardness, for example, but after a while it gives you a sense of softness. Or when something apparently brutal reveals a feeling of tenderness, or the opposite (but that is scarier). I think of the kind of brutal approach that comes from the electric cabinets, dating from the era of the Second World War, which are cast in Berlin, there might be something left of that in them! And/or it might be about a lot of other things. The obvious is communication or the lack of it, and how that lack creates something else. But, of course, it has a criticism of something in it.

MH: Nostalgia – or Ostalgia? How to confront it – or avoid it?

RP: I try not to evaluate it. It´s there sometimes and I try just to keep it and be with it. We are all nostalgic in a way. It is often not as obvious as with some people from the former DDR, but when it comes to childhood, how we connect and relate with it, longing for things and experiences, it is there. I think it is an important part of life, even for a modern middleclass person. It’s like memories with feelings, most of the memories have, of course, a whole range of feelings connected to them – and sometimes they can even change.

But thinking of it, it’s very interesting, isn’t it? What do you think, why do we need it? And why do we look down on it?

MH: I don’t know, that’s way too high above my pay grade, but it certainly feels like pulling teeth, without anaesthesia. Or perhaps like hüzün, referring to this collective type of melancholia, addressed by the Turkish writer Orhan Pamuk as softening the view, like condensation on window, “steamed-up windows make me feel hüzün, and I still love getting up and walking over to those windows to trace words on them with my finger” (Istanbul, Memories of a City, 2005, 79). Or is it more about mourning?

RP: That is the classical way to look at it, I guess. When I see the Samuel Beckett play Happy Days, for example, the life with anger, longings, needs, sexuality, etc. – all these elements are so connected to each other. Happiness and melancholia can be so close, being nostalgic is just a part of being human, longing for something. To try to be a little bit poetic: we are all sitting in a pile of shit like Winnie in Happy Days, are we not?

What I want to express is this: Looking at it that way, it is not so dramatic anymore.

MH: We came to vases – something you both use a lot and something you do manage to give an amazing new life, a new spin to. What is it with the vases?

RP: Yeah, what is that? They are everywhere and yet not so appreciated, like a low detail in a home or a public space.

But they hold something more precious, of course, they hold the Flower. They simply contain the idea of celebration, to highlight some event or matter. And yet, in themselves they are full of meaning, when it comes to history, pattern and not to forget classical sculptural characteristics as transparency, containing colour, balance etc.

But, of course, I have worked acutely back and forth for over 30 years with the vase or the pot and I guess it is about holding something, water, holding life, or the potentiality, the possibility to do that. I went to a flee market once and saw a table full of vases, about a hundred of them. I was taken by the exposure and I just had to buy all of them.

MH: Any relation to childhood memories – kind of uncanny feeling returning, or re-touring?

RP: Yeeeah! But what isn’t?

I mean! the vase as an object! We all have experiences and memories of it, like that of a chair, or a bead, a flower etc. They all carry with them symbolic metaphors, even archaic ones, as a double bed is a symbol for union for two individuals to be one. I tried to avoid that when it comes to the vases. They are there and I hope people can put their own interpretations into them – whatever they are or could be.

MH: Drawings. How do they come about, their substance, gravity that pulls and pushes?

RP: They are slow to make, dot by dot, they open my mind, making them. At first, I thought they were the core substance of the exhibition. You might say it’s the traces of gravity, or the time it presents.

MH: What are they about? Dots after dots on this special surface adding up … to what?

RP: They are a study and an interpretation of images of old film strips that have been damage and distorted. I find the “time capsule” of the images, the different layers of information curious. They spark an interest to zoom in, rest, dissect and wonder. The technique of the pencil almost puts me in a meditative state, and I let the hand and mind go somewhere between relaxation and hyperactivity. Brutal tenderness, you could say.    

I thought they had a congenial approach to my thoughts of this upcoming exhibition.

This disturbance interested me in this context. It started with patterns from these film slips, which are also like pictures of something, some flowers that I started with and then damaged or disturbed, the fuzz on them. Now I only work with the disturbance, with the patterns from nowhere that are everywhere! I am staring on it now on the screen of my computer (it is not super clean). I see this disturbing noise everywhere now, when I have these glasses on and it’s beautiful. Again, it is also a contextual ingredient in this subject of what this exhibition is about.

MH: These drawings come from somewhere, and then move towards something else. But: when or how do you know that they are ready, finished? 

The old nitrate negatives are fantastic as artefacts. The patterns of the distortion are often so beautiful and cruel. That is what I am after, it’ s like drawing cancer, its metamorphoses over the paper, and my technique is like an old silver photo technique, it occurs slowly, in my case, dot by dot.

And to the question: for the nitrite film this process is ready when it is gone right. When it is vanished (most of them are). And for my drawing, it might be when they are black, covered with dots, so I try to catch them in the middle, but short enough to give them a feeling of being saved.

 Taiteilija-kuraattori–keskustelu:
Roland Persson & Mika hannula

brutal tenderness
4.6.–4.7.2021

Mika Hannula: Aloitetaan alusta, aloitetaan materiaalista, sen materiaalisuudesta. Miksi silikoni? Miten löysit sen – vai löysikö silikoni sinut?

Roland Persson: Eihän sitä koskaan löydä sitä mitä etsii! Siis miksi etsin sitä? Kaipasin jotakin, joka on todella joustavaa suhteessa painovoimaan ja kovuuteen. Outous on olennaista. Miten valittu materiaali luo todellisuutta, miten koemme ja näemme sen, se on tärkeätä. Pidän myös silikonin kanssa leikkimisestä. Sen kautta avautuu useita sekä rujoja että kauniita mahdollisuuksia.

MH: Entä kaikkien näiden vuosien, vaihtuvien sääolojen ja vaikeuksien, mutta myös ilon ja onnistumisten jälkeen, onko tapa työstää materiaalia muuttunut? Tai ehkä näin: miten sisällyttää yhtä aikaa rujous ja kauneus, herkkyys?

RP: Olemalla ja tekemällä, ei ihan niin tarkasti kuin tekniikka itse asiassa sallisi.

MH: Ja mitä se tarkoittaa – käytännössä?

RP: Se on jatkuvia kokeiluja ja kompastumisia. Vuosien kuluessa olen kehittänyt työtavan, joka perustuu kokeiluihin, jonkin etsimiseen – se hakeutuu johonkin vielä tuntemattomaan. On selvää, että on tarjolla tapoja, joissa opetetaan valamaan silikonia tarkasti muottiin, mutta siitä ei ole tässä tapauksessa kyse, se on ainakin varmaa. Kuulen useasti kommentin, että teokseni ovat “superrealistisia objekteja”, mutta ei se minusta niin mene, ei lähellekään. Näen ja koen näissä jotakin muuta. Haluan toki, että teos tuntuu, riipaisee, mutta ei sitä koskaan tiedä, mihin suuntaan teos etenee, ennen kuin sen kunnolla aloittaa.

Tämä kuulostaa ihan maalarin puheelta, ja sitähän se onkin, ainakin sitä lähestyen. Hyvin usein sitä vaan ottaa kourallisen silikonia, työntää sen muottiin tietämättä miltä pinta näyttää kun se on valmis. Sitä ikään kuin työskentelee pimeässä, kokeillen eri tapoja. Ja se, se on hienoa se.

MH: Entä teosten värit itsessään, tämä vuorovaikutus muodon ja sisällön välillä, välityksessä, miten se tapahtuu? 

RP: Sama juttu, vähän niin kuin maalari sen tekisi. Kysyisitkö maalarilta samaa asiaa?

MH: Totta kai, takuulla.

RP: No, totta kai väri on olennainen. Uusimmissa vaaseissa käytän esimerkiksi tekotapaa, joka on hyvin lähellä akvarellin tekniikkaa ja tuo mukaan läpinäkyvyyttä, pehmeyttä ja märkyyttä. Näyttelyn vaasityöt ovat huomattavasti herkempiä kuin mitä olen yleensä tehnyt. Ja se on kiinnostavaa, koska sitä kautta avautuu aiempaa rikkaampi väriskaala.

MH: Näyttelyn keskeinen teos on nimeltään Apophenia. Mihin se viittaa?

RP: Apophenia merkitsee lyhyesti ilmaisten tapaa havaita merkityksellisiä yhteyksiä aiemmin irrallisten asioiden välillä. Se olisi ihan hyvin voinut olla myös koko näyttelyn nimi.

MH: Kyllä, siinä on käsitteen määritelmä. Mutta mitä se merkitsee sinulle, näyttelyn yhteydessä?

RP: Se avaa tulkinnat suhteessa sekä työhön että näyttelykokonaisuuteen. Nämä eriskummalliset hylätyt sähkökaapit, jotka ovat keskeisiä teoksessa, ne ovat täynnä historiaa ja ajallisuutta. Ne ovat toisaalta erinomaisen määriteltyjä, mutta samalla ne saavat aikaan kaikenlaisia avoimia ajatuksia, yhteyksiä asioiden ja kuvioiden välillä, joita en ole aiemmin hahmottanut, huomannut. Teos on kuitenkin vielä vasta tuloillaan, valmistumaisillaan, ja juuri nyt se hankaa vielä vastaan, se ei halua tulla määritellyksi.

Olen ollut aina kiinnostunut siitä, miten me yhdistämme alkujaan erillisinä pidettyjä asioita, miten se liittyy alitajuntaan, runollisuuteen, mielikuvitukseen, surrealismiin ja vaikka matematiikkaan. Näiden teollisten esineiden myötä syntyy yhteys muistoihin ja ajatuksiin – siis kuviin päässäni – usein uudenlaisella tavalla ja tavalla, jota en osaa selittää. Ja tietysti se on myös mielenkiintoista.

MH: Prosessi on yhä käynnissä. Ei siis määrittelyä, mutta voimme lähestyä, kuvailla. Miten prosessia voisi hahmottaa – liikkeessä siitä, mikä on hukassa ja yksinäistä kohti sitä, minkä löytää ja mikä samalla syyllisyyttä tuntien pakenee otetta?

RP: Hukassa ja yksinäisenä, se kuvaa työskentelyprosessia, löytämisen ja syyllisyyden ilo on taas avajaispäivän tunnelma. Elämähän on kaunista, eikö? Tai no, siltä se usein tuntuu – ainakin riittävän usein.

Mutta takaisin itse teokseen. Apopheniassa on kaksi osaa: sähkökaapit ja johdot, jotka ovat ikään kuin hermoratoja, kasvien juuria tai huovastoa. Tämä jälkimmäinen osuus on vasta tekeillä, enkä osaa sanoa mihin se johtaa.

Nimi itsessään, tosiaankin, on tapa lukea teosta, siis ehdotus siihen.

MH: Onko kyseessä uusi avaus vai jatkumo?

RP: Merkityksellisyyden ja yhteyksien havaitseminen yhteen kuulumattomien asioiden välillä on se, mitä teen päivät pitkät. Näyttely on kokonaisuus, ja se itsessään pyrkii välittämään ja käsittelemään näitä juttua. Teoksissa on minulle runollista avoimuutta, ja sitä ne myös käsittelevät, vaan vaikeata niistä on puhua, se on selvää. Mutta niin, kaikki liittyy toinen toiseensa.

Epämääräinen? Kuka?

Rakastan sitä, kun jokin asia viittaa esimerkiksi kovuuteen, mutta josta hetken kuluttua paljastuu pehmeyden tunne. Tai kun jokin sinänsä rujo onkin herkkää tai toisinpäin (joskin se on pelottavampaa). Kaiketi se brutaalius, mikä sisältyy näihin toisen maailmansodan aikaisiin sähkökaappeihin, jotka on tehty ja laitettu muottiin Berliinissä, näissä on jäljellä viitteitä tästä herkkyydestä. Tai sitten ne sisältävät paljon kaikkea muuta. Kysehän on itsestään selvästi kommunikaatiosta, tai sen puutteesta, ja siitä, mitä se puute viestii, merkitsee. Ja tietysti kriittinen ulottuvuus sisältyy itse tekoon.

MH: Nostalgiaa – vai Ostalgiaa? Miten käsitellä tai välttää sitä?

RP: Yritän olla arvottamatta sitä. Se sisältyy teoksiin, ja yritän vain pitää sen mukana ja hakea siihen suhdetta. Nostalgia ei ole aina yhtä ilmeistä kuin se on esimerkki entisen DDR:n alueen ihmisten parissa, mutta kun katsotaan lapsuutta, miten siihen suhtaudumme ja minkälainen yhteys meillä siihen on, kaipaamme joitakin esineitä tai tunnelmia, se on aina siellä taustalla mukana. Minusta nostalgia on keskeinen osa elämää, myös modernille keskiluokkaiselle ihmiselle. Muistot tunnelmineen, joita useimmat muistot totta kai pitävät sisällään, niihin liittyy monenlaisia tunteita – ja toisinaan nämä tunnesiteet voivat myös muuttua.

Mutta kun asiaa pohtii, sehän on mielenkiintoista, eikö olekin? Mitä luulet, miksi me tarvitsemme sitä? Ja miksi myös ylenkatsomme sitä?

MH: En tiedä, menee täysin yli ja ohi minun tasokokeissa saadun pistemäärän, mutta vaikeata se on, kuin poistaisi hampaita ilman puudutusta. Tulee mieleen käsite nimeltään hüzün, viitaten kollektiiviseen melankoliaan, jota turkkilaiskirjailija Orhan Pamuk on kirjoissaan käsitellyt. Huokoinen tunne, kuin vesihöyry ikkunassa: “steamed-up windows make me feel hüzün, and I still love getting up and walking over to those windows to trace words on them with my finger” (Istanbul, Memories of a City, 2005, 79). Vai onko kyse melankolian sijaan murheesta?

RP: Se on kaiketi klassinen tapa lähestyä asiaa. Kun katson vaikka Samuel Beckettin näytelmää Happy Days, sitä vihaa, kaipuuta, tarpeita, seksuaalisuutta – miten nämä kaikki ovat keskenään kiinnittyneitä, riippuvaisia toisistaan. Onnen ja melankolian tunteet voivat olla todella lähellä toisiaan, ja nostalgia on vain osa ihmisyyttä, jonkin kaipuuta. Tai jos yritän olla hieman runollinen: mehän jökötämme kaikki samassa paskakasassa kuin Winnie tässä Happy Days -näytelmässä, eikö vain?

Tai mitä siis haluan sanoa, on tämä: näin katsottuna asia ei olekaan enää niin dramaattinen.

MH: Vaasit. Esineet, joita käsittelet ja joille samalla luot ihan uuden, hämmästyttävän olomuodon, elämän. Mistä näissä vaaseissa on kyse?

RP: Niinpä? Niitä on joka puolella, ja ne eivät ole kovinkaan arvostettuja, sellaisia usein ohitettuja esineitä kodeissa tai julkisissa tiloissa.

Mutta nehän mahdollistavat jotakin kallisarvoista, vaasithan nostavat esiin kukat, tekevät ne tykö. Niihin yksinkertaisesti sisältyy ajatus juhlinnasta, jonkin asian tai tapahtuman korostamisesta. Vaasit ovat itsessään täynnä merkityksiä, niin historiallisesti kuin muodoltaankin, eikä sovi unohtaa klassisia veistoksellisia piirteitä kuten läpinäkyvyys, johon sisältyy väri ja harmonia jne.

Mutta niin, olen työstänyt vaaseja tai ruukkuja edes ja takaisin yli kolmekymmentä vuotta ja kaiketi mielenkiinto kiteytyy siihen, miten ne ovat veden ja elämän kokoajia, ylläpitäjiä, ainakin potentiaalisesti, mahdollisesti. Kävin kerran kirppiksellä ja näin siellä pöydän täynnä vaaseja, niitä oli lähestulkoon sata. Olin täysin otettu siitä määrästä ja ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa ne kaikki.

MH: Liittyvätkö vaasit lapsuusmuistoihin – tai outouden tunteeseen, johonkin, joka palaa ja palatessaan muuttuu? 

RP: Totta kai! Vaan mikä ei liittyisi?

Siis jos katsotaan vaasia objektina, meillä on kaikilla siitä kokemuksia ja muistoja, kuten myös muista arkiesineistä kuten tuoleista, helmistä tai vaikkapa kukista. Niihin liittyy symbolisia mielikuvia, jopa arkaaisia sellaisia, esimerkiksi se, että tuplasänky symboloi kahden ihmisen liittoa. Vaasien yhteydessä pyrin välttämään näitä kaikkein ilmeisimpiä yhteyksiä, mutta toisaalta nehän ovat kuitenkin siellä ja katsojat saavat muodostaa itse nämä tulkinnat – mitä ne sitten ovatkaan.

MH: Piirustukset. Miten ne syntyvät, niiden materiaalisuus ja merkitykset?

RP: Se on hyvin hidas prosessi, muodostuen piste pisteeltä, mutta niiden tekeminen on mieltä avaavaa. Alussa ne olivat ihan näyttelyn keskiössä. Ne käsittelevät painovoiman jälkiä, siihen liittyvää ajallisuutta.

MH: Ja mitä ne ovat, käsittelevät? Piste pisteen jälkeen erikoisella pinnalla… summautuu yhteen minä?

RP: Tutkin piirustuksissa vanhoja valokuvien negatiiveja, jotka ovat kärsineet kolhuja, ne ovat näiden kuvien tulkintoja. Kuvien aikasidonnaisuus, niiden eri tasojen visuaalinen samanaikaisuus on hienoa, salaperäistäkin. Ne vetävät puoleensa, keskittymään, erittelemään ja ihmettelemään. Kynänkäytön tekniikka saa aikaan meditatiivisen tilan, annan käden ja mielen liikkua ja kuljeksia rentoutumisen ja hyperaktiivisuuden välimaastoissa. Rujoa herkkyyttä, näin voisi sanoa.

Piirustuksissa on samanhenkisyyttä suhteessa koko näyttelyyn liittyvien ajatusten kanssa. Erityisesti minua kiinnostivat häiriötekijät. Se lähti liikkeelle kuvamateriaalissa olevista erikoisista muodoista, jotka ovat ikään kuin kuvia jostakin, kuten kukista, mutta koko kuvan sijaan keskityin niissä oleviin vikoihin tai häiriöihin. Ja siitä etenin siten, että irrottauduin kokonaan valmiista kuviosta ja keskityin näihin vinoutumiin, siihen epämääräiseen, joista löytyykin yhtäkkiä kaikenlaista mielenkiintoista.

Kun katson juuri nyt näitä kuvia tietokoneen ruudulla (joka ei ole kovinkaan puhdas), kiinnitän huomion jatkuvasti niissä olevaan häiriöön, tietyssä mielessä vikoihin, jotka ovatkin etuja. Ja tämä kyky nähdä jotakin olennaista siellä, missä periaatteessa onkin vain roskaa, on keskeinen, kattava teema koko näyttelyssä.

MH: Piirustukset lähtevät liikkeelle jostakin, aina liikkuen jonnekin muualle. Mistä tiedät, tunnistat, että ne ovat valmiita?

RP: Vanhat nitraattinegatiivit ovat mahtavia. Niissä näkyvät virheet ja vinoutumat ovat usein yhtäaikaisesti kauniita ja rajuja. Ja sitä minä haen, se on kuin piirtäisi syövän ilmentymää, sen metamorfoosia paperille. Piirustustekniikka on kuin vanhanaikainen valokuvien hopeointi, piirustukset tapahtuvat, ilmestyvät kuvaksi hitaasti, minun tapauksessani piste pisteeltä.

Ja milloin ne ovat valmiita? Nitraattifilmin kohdalla ne ovat valmiit, kun ne on tehty kunnolla. Siis silloin, kun lähtökohtainen materiaali katoaa, tai ainakin suuri osa siitä. Piirustukset voivat olla myös valmiita silloin, kun koko paperi on täynnä, musta. Siksi pyrin saamaan niistä irti olennaisen, saada kuvasta otteen siinä keskivaiheella, silloin kun saan aikaan tunteen jonkin katoavan pelastamisesta, kuvaksi tekemisestä.