Mika Hannula: The works in the exhibition clearly carry on from and are closely related to the wider arc of your work and, as always, deepen and move things within your framework. This time you have highlighted and dealt with the portrait in particular. What inspired this idea of re-thinking the portrait and considering its potential and the way that it can change?

Miikka Vaskola: Portraying people interests me for reasons I can’t explain. I'm looking for some kind of connection in those pictures, which I believe will also be relayed to the viewer. In my new works I wanted to move the concept of the portrait forward, to change the way that people view it. In my opinion, the portrait has always been rather one-dimensional. A person doesn’t fit into a single picture – there is always something which can’t be observed all at once. I wanted to experiment with whether people could be depicted more comprehensively in a painting, in a more complex manner.

MH: What is interesting about the portrait itself – in this case in the series Oneself as Another? Tradition? Or current attempts to expand it, for example by switching instrument to the camera or infusing a picture with motion? And why here and now: why one picture containing plurality instead of 1221 pictures side by side?

MV:  Tradition gives the work a context, but in these works I’m rather expanding painting in the sense of what it is, how it works and what it can be. In the Oneself as Another series, I am presenting two sides of a person in the same picture, but it’s not a case of two versions of the same portrait. If these were presented side by side, as two portraits, it wouldn’t be the same work. Now the individual is seen on the same canvas twice.

MH: What is the technique used in this series of works, and how has it been executed?

MV: Drawing with ink, charcoal and chalk on canvas.

MH: And what happens to them when they’re looked at – both with good, old-fashioned eyeballs and through modern technological means?

MV: It could be seen as very primitive AR (Augmented Reality) technology because the actualization of the work requires a phone or a tablet, in which the display colour settings have been set to negative. At the same time, however, this is not about AR because nothing is added: only the light and the shadow change places.

As I already said, this is about a reality that contains two dimensions in the same work. There is no need to add anything to a human being, but we become aware of their multidimensionality or mystery. You just have to look a little bit more: deeper, beyond the obvious. And that is precisely what’s happening here – going deeper below the surface. This is also related to my work in the sense that I essentially paint through the surface, that is, the canvas. The colour goes behind the canvas, and the painting occupies a space below the surface.

MH: What is it that interests you about identity, faces, the diversity of existence and plurality?

MV: The way that another person encounters you according to the surrounding otherness. They are positioning and placing themselves within cultural and social contexts in relation to the stranger, the unknown other. When the means of encountering this otherness shifts, the whole narrative changes direction.

MH: We are dealing with the very core of things, with essential basic elements. Interestingly, all these changes and this different way of making and approaching the portrait is not, after all, anything new. The same analogue instruments and the possibility to make a picture have already been available for a couple of centuries.

But still on topicality and/or timelessness: in principle – nothing changes, but we see differently, more, and in a different way. How can instrumentalism and spectacles be avoided?

MV:  The viewer has a choice regarding how they look at things: they could also choose to see the painting as canvas on the wall. If you want to see both dimensions of the painting, the instrument cannot be avoided. However, the cell phone is so casual that I believe people will overlook the idea of a spectacle. I would compare this with a magnifying glass for examination. It is about using an instrument, a technical tool that has no intrinsic value.

MH: So does this carry a risk? Or: how essential is experimenting and daring to make paintings differently to you?

MV: Painting is always about experimentation and daring to differ.

MH: And what about the other series in the exhibition, Night Sky. What’s that about?

MV: Landscapes, those night skies, just are. Light and darkness is the essential thing, and a scale that ranges from huge to small and back again. It’s the same landscape during the day, the same place, and even though the lights are on, nothing is added or taken away. And why can a painting not just be. In these paintings, the materiality and the method of execution are different, they develop more-or-less by themselves, which suits the subject.

On the other hand, it is about fundamental elements and temporality. Landscapes of space can be likened to portraits and the people depicted within them, who are unknown to me. Everything is made of the same atoms that continue rotating around the universe.

MH: Yes and, as with portraits, this series is also very much about how we look and at what - how the painting looks back at us, how the eye is focused or distracted: grounded or lost in space and also time. Furthermore, what is behind the subject of our gaze? Or is there something behind it, something beyond, something special?

MV: Yes, sometimes when the gaze hits the spot, something flickers. Is it something special? I don’t know. But basically yes, it's also about the gaze and grounding it.

MH: The name of the exhibition, Beyond, refers to something farther away, behind something, perhaps even unattainable? Or is it also a question of the eternal amount of tomorrows, the eternal eternity?

MV: The working name of the exhibition was Infinite Numbers of Tomorrow for quite a while – when viewed on a macro level, the same atoms exist in both the carrot and the person eating it. Everyone is involved in this affair, in one form or another. And somewhere tomorrow, after tomorrow, the atoms will be reconfigured in space and become part of a new form, and the work will continue in a slightly different vein, on a different course. But how to paint that, and transform it into a painting, is a completely different matter.

MH: Something like that, but the situation is anyhow familiar. The gaze and the mind seek another place, something we don’t yet know or recognize – whether it’s heading backwards or forwards, towards us or off to the side. One recalls the story of the developer and inventor of the radio, the pioneer Guglielmo Marconi (1874-1937), who was fully convinced that certain sound waves – not all, but certain sound waves – are permanent.

According to Marconi, these sound waves will never disappear. They might lose their power, but they still endure. This means that certain tools would be able to listen to what has happened, what had been argued about, what was said at some time in the past. For Marconi, the Nobel Prize winner for Physics, the question was about what we can comprehend and accept, and, conversely, what we cannot detect. How relevant is this in your paintings, in this particular process?

MV: Very relevant. I recognize this in this the search for a certain wave. My previous gallery exhibition was called Remembering Forwards, and this one’s name is Beyond. I'm interested in the way an idea moves in time and space.

MH: The exhibition features one very large landscape work. What is the history of the birth of this work? Is it also about the shift between light and shadow, or what? Entropy or punctum, or both?

MV: It's about painting a landscape painting. Nothing more – nothing stranger than that.

MH: Let’s continue with a work which depicts an unusual, special situation. We are looking at a man with his hands up. Is it about surrender or maybe something else? What are we looking at when we looking at this open, yet clearly-oriented picture and figure?

MV: This is a work that even I don’t yet know anything about. It’s a very strange posture in general. It is loaded with symbolic meaning. You could try that posture yourself. In what situation and for what reason would a man make that movement? It is quite ambiguous, completely dependent on the situation and motives of the hand-raiser and the other party.

MH: Let me put it this way: where did you find or how was your attention drawn to this recognizable gesture, which is also uncanny, if not magical.

MV:  When I'm doing background research, I'm wandering through all kinds of libraries and hundreds of thousands of images without any idea what I'm looking for: without thinking, so to speak. Sometimes a fleeting picture triggers something and captures my interest, but I’ve no idea why. That’s why it interests me. Maybe I try to paint the answer.

MH: Tulee mieleen pätkä klassisesta blues-biisistä: ”Can't tell the future, can't forget the past Lord it seems like every minute going to be my last.” Josta seuraava kysymys: maalauksen aika – 

It brings to mind a classic line from the blues: “Can’t tell the Future, Can’t remember the past, Lord it seems like every minute going to be my last.” Which raises the following question: the time of the painting – in these precise instances, in transient moments that are both frozen but at the same time very strongly moving in their own cycles?  

MV: The time of the painting is what it is. It’s very difficult to talk about and approach through verbalization. The time of the painting is ................ timelessness.

MH: Or a little more up-to-date, in the words of the song: “Who told you to walk so many detours ...

... better look back to get ahead sometime .... Who told you to walk so many detours?” (Kari Tapiiri, Kiertoreittejä, Timmion Records 2012)

MV: Exactly.

Text based on conversations between Miikka Vaskola and exhibition curator Mika Hannula from November 2017.

Mika Hannula: Näyttelyn teokset ovat selkeässä jatkumossa ja tiiviissä suhteessa koko työskentelysi laajempaan kaareen, ja kuten aina, niissä tapahtuu syventymistä ja eräänlaisia liikahduksia tekojen raamin sisällä. Samalla tällä kertaa olet nostanut esille ja käsitellyt erityisesti muotokuvaa. Mistä tämä ajatus muotokuvan uudelleen ajattelusta, ja sen mahdollisuuksista tai muutoksista lähti liikkeelle?

Miikka Vaskola: Ihmisen kuvaaminen kiinnostaa minua syistä joita en osaa sanallistaa. Etsin niissä kuvissa jotakin yhteyttä, jonka uskon välittyvän myös katsojalle. Uusissa töissä halusin viedä muotokuvan käsitettä eteenpäin, muuttaa katsomisen tapaa. Muotokuva on mielestäni aina ollut jotenkin yksiulotteinen. Ihminen ei mahdu yhteen kuvaan, siinä on aina jotain mitä ei kerralla havainnoi. Halusin kokeilla, voisiko ihmistä näyttää maalauksessa laajemmin, monimuotoisemmin.

MH: Mikä itse muotokuvassa kiinnostaa – tällä kertaa teossarjassa nimeltä Oneself as Another? Perinne ja traditio? Vai nykyiset yritykset laajentaa sitä esimerkiksi vaihtamalla väline kameraan tai ottamalla kuvaan mukaan liike? Ja miksi juuri tässä ja nyt: miksi yksi kuva, jossa on monikollisuus sisällä, miksi ei 1221 kuvaa vierekkäin? 

MV:  Perinne ja traditio antaa raamit teolle, mutta laajennan näissä töissä enemmänkin maalausta, sitä mitä ja miten se on ja voi olla. Tässä Oneself as Another -sarjassa on kyse siitä, että esitän ihmisestä kaksi puolta samassa kuvassa. Kyse ei siis ole kahdesta muotokuvan versiosta. Jos nämä esitettäisiin vierekkäin kahtena muotokuvana, ei kyse olisi samasta teoksesta. Nyt yksilö nähdään samassa kankaassa kaksi kertaa.

MH: Mikä on teossarjan tekniikka, miten ne on tehty?

MV: Kangaspohjalle, musteella hiilellä ja liidulla piirtäen.

MH: Ja mitä niitä katsottaessa tapahtuu – sekä ns. paljaalla katsella että nykytekniikan avulla?

MV: Voi ajatella että kyseessä on hyvin alkeellinen AR (Augmented Reality), lisätyn todellisuuden tekniikasta, koska teoksen aktualisoitumiseen tarvitsee apuvälineeksi puhelimen tai tabletin, jossa näytön väriasetukset ovat käännetty negatiiviksi. Mutta samalla tässä ei ole kyse lisätystä todellisuudesta, koska tähän ei nimenomaan lisätä mitään, vaan valo ja varjo vaihtavat paikkaa. 

Kuten jo mainitsin, tässä on kyse todellisuudesta, jossa on kaksi ulottuvuutta samassa teoksessa. Eihän ihmiseenkään tarvitse lisätä mitään, mutta silti näemme hänen moniulotteisuutensa tai salaperäisyytensä. Pitää vain katsoa vähän enemmän, katsoa “beyond”, siis ilmeisen läpi ja syvemmälle. Ja se tässä juuri on tapahtumaisillaan, se on syventymisestä pinnan alle. Tämä liittyy muutenkin työskentelyyni siinä mielessä, että olennaisesti maalaan pinnan, kankaan läpi. Väri menee kankaan taakse, maalauksen tila ei ole pinnassa. 

MH: Mikä tässä identiteetin, kasvojen, olemassaolon moninaisuudessa ja monikollisuudessa kiinnostaa? 

MV: Se miten toinen voin kohdata sinut riippuen ympäröivästä toiseudesta. Se on itsensä paikantamista, itsensä sijoittamista kulttuurisissa ja sosiaalisissa konteksteissa suhteessa vieraaseen, tuntemattomaan, toiseen. Ja kun tapa kohdata tämä toiseus sitten muuttuu, koko narratiivi muuttaa suuntaa. 

MH: Olemme hyvin keskeisten, hyvin olennaisten perusasioiden äärellä. Mielenkiintoisella tavalla tässä kaikessa siirtymässä ja erilaisessa tavassa tehdä ja lähestyä muotokuvaa ole kyse mistään varsinaisesta uutuudesta. Samat analogiset välineet ja mahdollisuudet tehdä kuvaa on ollut tarjolla jo pari vuosisataa. 

Mutta jos vielä siitä ajankohtaisuudesta ja/tai ajattomuudesta: periaatteessa mikään ei muutu, mutta näemme toisin, lisää ja eri tavalla. Miten siinä voidaan välttää välineellisyys ja spektaakkelimaisuus?

MV: On katsojan valinta miten hän katsoo, voi myös valita nähdä maalauksen kankaana seinällä. 

Jos haluaa nähdä maalauksen molemmat ulottuvuudet ei välty välineeltä. Kännykkä on kuitenkin niin arkipäiväinen, että uskon ihmisten ohittavan ajatuksen spektaakkelista. Vertaisin tätä suurennuslasilla tutkimiseen. Kyse on apuvälineen käyttämisestä, teknisestä välineestä, joka ei ole itseisarvo.

MH: Joten tässä mennään aika riskillä? Tai: miten olennaista kokeilut ja uskallus tehdä maalausta toisin sinulle on?

MV: Maalaus on kokeilua ja uskallusta koko ajan. 

MH: Entä näyttelyssä mukana oleva toinen sarja, nimeltään Night Sky. Mistä on kyse?

MV: Maisemat, nämä kyseiset yötaivaat, ne vain ovat. Valo ja pimeys on tässä se olennainen, ja skaala valtavasta pieneen ja aina takaisin. Sama maisema se on päivälläkin, sama paikka, vaikka valot on päällä, sinne ei lisätä mitään eikä oteta pois. Ja miksei maalaus saisi vain olla. Näissä maalauksissa materiaalisuus ja tekotapa on erilainen, ne kehittyvät vähän itsestään mikä sopii aiheeseen.

Toisaalta kyse on perusasioista ja ajallisuuksista. Maisemat avaruudesta rinnastuvat muotokuviin ja niissä esiintyviin, minulle tuntemattomiin ihmisiin. Kaikki on tehty samoista atomeista, jotka jatkavat pyörimistään universumissa.

MH: Kyllä, ja kuten muotokuvissa, tässäkin sarjassa on kyse hyvin vahvasti siitä, mitä ja miten me katsomme – miten maalaus katsoo meitä takaisin, miten katse kohdistuu tai harhautuu, paikantuu tai hukkaa paikkansa ja myös aikansa. Ja myös tästä: mitä on sen kohteen, katseen kohteen takana. Vai onko siellä takana, sen ylitse jotakin muuta, jotakin erityistä?

MV: Niin, joskus kun katse osuu, niin läikähtää. Onko se jotain erityistä, sitä en tiedä. Mutta periaatteessa kyllä, kyse on myös katseesta ja sen paikantamisesta.

MH: Näyttelyn nimi, Beyond, viittaa johonkin joka on kauempana, jonkin takana, jossakin ehkä myös tavoittamattomissa? Tai onko kenties kyse myös huomisten ikuisesta määrästä, ainaisesta päättymättömyydestä?

MV: Näyttelyn työnimihän oli pitkään Infinite numbers of tomorrow – ja kun katsotaan kunnolla makrotasolta, samat atomit ne on kummassakin niin porkkanassa kun sen syöjässäkin, kaikki on mukana tässä menossa, toisessa muodossa vaan. Ja jossain huomisessa, huomisen jälkeen ne atomit posautetaan taas ympäri avaruutta ja ne saa jonkun muun uuden muodon, ja homma jatkuu taas vähän eri tavalla ja eri radalla.

Mutta miten sen sitten maalaa ja muuttaa maalaukseksi, se on taas aivan eri asia.

MH: Niin tai näin, mutta tilanne on tuttu.  Katse ja mieli hakeutuu, jopa kaipaa sinne muualle, sinne mitä emme vielä tunne tai tunnista – on sen halun suunta sitten taakse tai eteen, viereen tai sivulle. Tulee mieleen tarina radion kehittäjästä ja sen keksijänä pidetystä, yhden oman aikansa pioneerista, Guglielmo Marconista (1874–1937), joka oli täysin vakuuttunut siitä, että tietyt ääniaallot, ei kaikki, vaan tietyt ääniaallot ovat pysyviä. 

Marconin mukaan nämä ääniaallot eivät katoa koskaan, voivat toki menettää tehoaan mutta silti säilyvät. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyillä välineillä olisi mahdollista kuunnella mitä on tapahtunut, mitä oli väitelty, mitä puhuttu joskus aikaisemmin. Kyse oli siis Marconille, fysiikan Nobel-palkinnon saajalle, siitä, mitä pystymme käsittämään, ottamaan vastaan, ja vastaavasti siitä mitä emme osaa tai kykene havaitsemaan. Miten relevanttia tämä on maalauksissasi, tässä nimenomaisessa prosessissa?

MV: Erittäin relevanttia, tunnistan tässä sen tietyn aallon etsimisen. Viime gallerianäyttelyn nimi oli Remembering Forwards ja tämän Beyond. Minua kiinnostaa ajatuksen liike ajassa ja etäisyyksissä. 

MH: Näyttelyssä on mukana yksi erittäin kookas maisemallinen teos. Mikä on tämän teoksen syntyhistoria. Onko kyse myös valon ja varjon siirtymistä vai mistä? Entropy vai punctum, tai molemmat?

MV: Se on sitä maisemamaalauksen maalaamista. Ei muuta, eikä myöskään mitään sen eriskummallisempaa.

MH: Jatketaan teoksella, jossa on erikoinen ja erityinen tilanne. Katsomme miestä, jolla on kädet ylhäällä. Onko kyseessä antautuminen vai kenties jotakin muuta? Eli mitä me katsomme kun katsomme tätä avointa ja silti selkeästi suuntautuvaa kuvaa, hahmoa?

MV: Tämä on nyt sitten näitä töitä mistä en tiedä vielä itsekkään. Se on erittäin outo asento ylipäänsä, se symboliikan lataus siinä, kokeile sitä itse. Missä tilanteessa ja mitä varten ihminen tekee tuon liikkeen? Se on aika moninainen, riippuen täysin tilanteesta ja motiiveista, sekä käsien nostajan että vastapuolen.

MH: Eli jos kääntää kysymyksen tätä kautta: mistä löysit tai miten kiinnitit huomiota tähän tunnistettavaan eleeseen, johon liittyy myös tietty outous, miltei maaginen lisäarvo?

MV: Kun teen taustatutkimusta kahlaan läpi kaikenmaailman kirjastoja ja satojatuhansia kuvia tietämättä mitä etsin, ns. ”ajattelematta”. Joskus jokin ohikiitävä kuva tai ele saa trikkerin päälle ja kiinnostumaan. En tiedä miksi. Siksi se kiinnostaa. Yritän ehkä maalata itselleni vastausta.

MH: Tulee mieleen pätkä klassisesta blues-biisistä: ”Can't tell the future, can't forget the past Lord it seems like every minute going to be my last.” Josta seuraava kysymys: maalauksen aika – juuri näissä hetkissä, hetkellisyyksissä, jotka ovat sekä pysäytettyjä mutta samalla hyvinkin vahvasti liikkeessä, menossa ihan omilla kierroksillaan?

MV: Niin, maalauksen aika on mitä se on. Siitä on kovin vaikea puhua, ja lähestyä sanallistamisen kautta. Maalauksen aika on ……………. ajattomuus.

MH: Tai hieman tuoreemman laulun sanoin: ”Kuka käski kävellä sinne kiertoreittejä …

… pakko katsoo taaksepäin, jotta pääsee joskus eteenpäin …. Kuka käski kävellä, sinne kiertoreittejä.” (Kari Tapiiri, Kiertoreittejä, Timmion Records 2012)

MV: Aivan.

Teksti pohjaa Miikka Vaskolan ja näyttelyn kuraattori Mika Hannulan välisiin keskusteluihin marraskuussa 2017.