Beside the Point
7.2.-2.3.2014
Beside the Point is about dealing with things, formulating them and re-shaping them in a way that is deliberately something other than the thing itself. It is simultaneously more and less, too little and, at the same time, much more than enough – of the point. The nitty-gritty, and well-meaning, but persistent questioning of it.

Beside the Point is an exhibition, its title. In Kati Immonen’s case Beside the Point is a gallery exhibition in which, using the means of painting and assimilating its possibilities, and creating within them, there is a focus on everyday phenomena, everyday moments, which go by, but sting us, bite us, as they pass.

Kati Immonen’s medium for painting is the aquarelle, i.e. the transparent watercolour. A choice, and the consequences of going deeper into and developing that choice are now present, on offer. The benefits and the quality of the paintings in Kati Immonen’s second exhibition at the gallery are outstandingly evident. It is superb, the way that Immonen is able to use and handle her chosen medium – colours, forms, in levels of narrative that are mutually articulated, in a movement from the figurative to the abstract, and back.

“Watercolour forces you to make some sort of plan or decision about the painting in advance – you don’t get the white paper back once you have gone and put your paws on it. This has been a relief to me, a kind of decisiveness and limitation of the possibilities, the fact that you can’t go on endlessly changing and wavering and putting off decisions about the direction of the painting.

“A sort of common denominator for my paintings could be using the properties of watercolour, its lightness, translucency, and the cultural baggage related to innocuousness, as part of the working process. In that sense, my working process has not really changed a great deal over the years, even if my subjects and focus of interest have varied. I suppose my working process has taken a roundabout route: sometimes, I feel like just painting and enjoying the colours with no more significant content than that, sometimes, I get inspired by working via some theme or other.”

Beside the Point is commonplace. It raises and lowers, makes special, those commonplace events, those countless moments whose value we rarely have time to acknowledge. Immonen grabs hold of and takes pleasure in the successes and excesses of the everyday. What emerge are comments and utterances that demonstrate that the everyday is not just sublime, but also trivial, very trivial. Immonen deals with something we all have, our quite incomprehensible ability to quibble and grumble, moan and complain – over nothing.

The lightness of the works, the nearness and simultaneous depth of their colour world take us into everyday scenes, in which they are exposed to the light somewhere between both a shared sense of shame and insightful detachment. There, between and by way of experiences that combine images of nature; for example, fish that are both human and alien, and works that come close, get under the skin, without our noticing it.

There follows an awakening, a moment of clarity. We are not laughing at anyone, we are laughing at ourselves, and we are laughing together.

Quotations from a conversation between Mika Hannula and Kati Immonen

The exhibition coincides with the publication of Kati Immonen’s book Talvisatu (Winter Tale).

Asian vierestä on asioiden käsittelemistä, niiden hahmottamista ja uudelleen muokkaamista tavalla, joka on tarkoituksella jotakin muuta kuin sitä itseään. Se on yhtäaikaisesti enemmän ja vähemmän, liian vähän ja samalla selvästi paljon enemmän kuin tarpeeksi – asiaa. Ydinluuta ja sen hyväntahtoista mutta hellittämätöntä kyseenalaistamista.

Asian vierestä on näyttely, sen nimi. Kati Immosen kohdalla Asian vierestä tarkoittaa gallerianäyttelyä, jossa maalauksen keinoin ja sen mahdollisuuksia sisäistäen ja niissä luovien keskitytään arjen ilmiöihin, arjen hetkiin, jotka menevät ohitse mutta meidät ohittaessaan ne pistävät, purevat.

Kati Immosen väline maalaukseen on akvarelli. Siis vesivärit. Valinta, jonka syventämisen ja kehittämisen seuraukset ovat nyt läsnä, tarjolla. Kati Immosen galleriassa pitämän toisen yksityisnäyttelyn maalausten anti ja taso on erinomaisen ilmeinen. Se on suvereeni; tapa miten Immonen kykenee käyttämään ja käsittelemään valittua välinettä – värejä, muotoja ja kertomuksen keskenään nivoutuvia tasoina, liikkeenä esittävästä abstraktiin ja takaisin.

”Vesiväri pakottaa tekemään jonkinlaisen suunnitelman tai päätöksen maalauksesta jo etukäteen – valkoista paperia ei saa enää takaisin kun kerran on mennyt sitä sorkkimaan. Tämä on ollut minulle helpotus, jonkinlainen päättäväisyys ja mahdollisuuksien rajoittaminen, se että ei voi loputtomasti muuttaa ja vetkuttaa ja venyttää päätöksiä maalauksen suunnasta.”

”Jonkinlainen yhteinen nimittäjä maalauksilleni voisi olla vesivärin ominaisuuksien, keveyden, läpikuultavuuden ja harmittomuuteen liittyvän kulttuurisen painolastin käyttäminen osana työskentelyä. Siinä mielessä työskentelyni ei oikeastaan kovin paljoa muuttunut vuosien varrella vaikka aiheet ja kiinnostuksen kohteen ovatkin vaihdelleet. Työskentelyni on tainnut kulkea kehämäistä reittiä pitkin: välillä tekee mieli vain maalata ja nauttia väreistä ilman sen suurempaa sisältöä, välillä innostaa jonkin teeman kautta työskentely.”

Asian vierestä on arkea. Se nostaa ja laskee, tekee erityiseksi arjen tapahtumia, niitä lukemattomia hetkellisyyksiä, joiden arvoa harvoin jaksamme todentaa. Immonen nappaa kiinni ja nautiskelee arjen kohtauksilla ja kohtuuttomuuksilla. Esille nousee kommentteja ja lausahduksia, jotka osoittavat miten arki ei ole vain ylevää vaan myös pikkumaista, hyvin pikkumaista. Immonen käsittelee kunkin meistä varsin käsittämätöntä kykyä narista ja napista, kitistä ja valittaa – turhasta.

Teosten keveys, niiden värimaailman läheisyys ja samanaikainen syvyys vievät meidät arjen kohtauksiin, joissa ne valottuvat sekä myötähäpeän että oivaltavan osattomuuden välillä. Siinä kokemusten välillä ja välityksillä, joissa yhdistyy kuvat luonnosta, esimerkiksi kalat, jotka ovat inhimillisiä ja vieraita, ja teokset, jotka tulevat huomaamatta lähelle, ihon alle.

Seuraa havahtuminen, hetken kirkkaus. Me emme naura kenellekään, me nauramme itsellemme, ja me nauramme yhdessä.

Lainaukset Mika Hannulan ja Kati Immosen välisestä keskustelusta

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Kati Immosen kirja Talvisatu.

Vid sidan om ämnet är att behandla saker, att gestalta dem och åter omforma dem på ett sätt som med avsikt handlar om något annat än sig självt. Det är samtidigt mer och mindre, för lite och samtidigt på ett tydligt sätt mycket mer än tillräckligt – innehåll. Benstomme och ett välvilligt men outtröttligt ifrågasättande av det.

Vid sidan om ämnet är en utställning, dess namn. I Kati Immonens fall betyder Vid sidan om ämnet en galleriutställning, där man med hjälp av måleriets metoder och genom att förstå dess möjligheter och kryssa bland dem, koncentrerar sig på vardagens fenomen, de vardagliga ögonblick som går förbi, men som sticker och biter oss i förbifarten.

Kati Immonens redskap är akvarell. Alltså vattenfärg. Ett val som man nu kan se följderna av, hur fördjupning och utveckling är närvarande, hur de förmedlas. Utbudet och nivån på målningarna i Kati Immonens andra separatutställning på galleriet är förträffligt klar. Det är suveränt; det sätt Immonen hanterar och behandlar det medel hon valt – färgerna, formerna och de olika nivåerna i berättelsen möts som en rörelse från det föreställande till det abstrakta, och tillbaka.

”Vattenfärgen tvingar till att redan på förhand göra upp någon sorts plan eller fatta något beslut beträffande målningen – man får inte tillbaka det vita pappret, när man en gång har börjat klotta på det. Det här har för mig varit en lättnad, någon sorts beslutsamhet och begränsning av möjligheterna, det att man inte i all oändlighet kan förändra och dra ut på och skjuta upp besluten om målningens riktning.”

”Någon sorts gemensam nämnare för mina målningar skulle kunna vara användandet av den kulturella barlast, som utgörs av vattenfärgens egenskaper, lätthet, transparens och harmlöshet, som en del av arbetsprocessen. I den meningen har mitt sätt att arbeta inte egentligen förändrats särskilt mycket under årens lopp, även om motiven och målen för mitt intresse har växlat. Mitt arbetssätt verkar följa en cirkelformad kurs: emellanåt har jag lust att bara måla och njuta av färgerna utan desto större innehåll, emellanåt inspireras jag av att arbeta genom ett visst tema.”

Vid sidan om ämnet är vardag. Den lyfter och sänker, gör vardagliga händelser till något speciellt, dessa oräkneliga ögonblickligheter, vars värde vi sällan orkar fastställa. Immonen tar tag i, och njuter av vardagens episoder och orimligheter. Fram dyker kommentarer och uttalanden, som visar att vardagen inte endast är sublim utan också småsint, mycket småsint. Immonen behandlar vår allas ganska ofattbara förmåga att gnälla och gnata, marra och klaga – över ingenting.

Verkens lätthet, närheten i deras färgvärld och samtidigt deras djup tar oss till vardagens episoder, där de belyses i gränslandet mellan medskammen och insikten av odelaktighet. Där mellan upplevelserna och via dem, där bilderna av naturen förenas, till exempel fiskarna, som är mänskliga och främmande, och verken som omärkligt kommer nära, in under huden.

Det följer ett uppvaknande, ett ögonblicks klarhet. Vi skrattar inte åt någon, vi skrattar åt oss själva, och vi skrattar tillsammans.

Citaten är ur ett samtal mellan Mika Hannula och Kati Immonen.

I samband med utställningen publiceras Kati Immonens bok Talvisatu (Vintersaga).

Discussion – Kati Immonen & Mika Hannula

BESIDE THE POINT

Mika Hannula: The title of the exhibition, Beside the Point – where does it come from and what does it mean here?

Kati Immonen: ‘Beside the Point’ is a saying or term that refers to missing the main issue in some way, or focussing on irrelevances. When you say something that is beside the point, you have either intentionally or accidentally failed to address the real point, the Main Issue. Humour, too, can also be a part of the picture. In one painting a polar bear gets annoyed when surrounded by a landscape made of ice creams, because the soft-ices are so watery nowadays.

MH: What is the starting point for the works in the exhibition?

KI: One starting point is my own everyday complaints and those heard in passing on the bus and at the supermarket checkout – for example, my own particular complaint about watery soft-ices. A complaint is linked with a feeling of irritation, a kind of glumly irascible state, in which you let yourself become indignant about some ridiculous minor issue that you can’t do anything about, or even really need to.

In the background to this is also the environmental-politics debate, which seems to miss the point. I can’t go preaching to anyone about nature conservation or ineffective environmental policies, my own way of life would hardly justify that. But it does annoy me!!!

MH: What annoys you?

KI: Anyone who has ever gathered blueberries knows what pathetic little pinheads they are when they’re dry in the summer. It’s all you can do to collect a mugful so you can bake a fresh blueberry pie for the enjoyment of your nearest and dearest. You squat down on a tussock of grass, being eaten alive by gnats, your berry mug planted firmly in a patch of moss. Then you accidentally nudge the mug, it falls over and all the blueberries spread out on the moss, among the dead leaves. That’s annoying! But you don’t mind so much about the ancient pine tree blown down by Thunderstorm Veera beside it, or even the increasing thunderstorm activity brought about by climate change.

MH: How does this show compare with your previous gallery exhibition – considering that this was in autumn 2010 and in a different space?

KI: My previous exhibition Riskiperimä (Inherited Risk) was linked with Finnishness and with the use of wars as a tool of national identity. Those paintings are serious and in black and white. The war theme has been dealt with for the present. Now, I feel like breaking loose with colours.

MH: Coinciding with the exhibition, but separately, a book is being published called Talvisatu (Winter Tale), of works that bring together the themes of the previous exhibition. What has it been like going through the works from your previous exhibition in relation to your new exhibition?

KI: Working on the Talvisatu (Winter Tale) book has felt different, but with a clear and, in a good way, easy process – going through finished, older paintings is quite a different matter from working on new paintings. With new paintings I always find myself grappling with uncertainty and re-working them too much. That was definitely the case with the paintings in the Talvisatu (Winter Tale) series. But, now, all the hard slog is forgotten already, and it’s as if they came about just like that, quite easily.

MH: Let’s talk for a moment about the medium – the posh word is aquarelles, or in your case watercolours. How did you end up with this slightly unusual means of expression – and unusual in the sense that, offhand, it is hard to think of another contemporary art professional, who has made works using this specific technique for so long, and in a constantly developing continuum?

KI: Watercolour forces you to make some sort of plan or decision about the painting in advance – you don’t get the white paper back once you have gone and put your paws on it. This has been a relief to me, a kind of decisiveness and limitation of the possibilities, the fact that you can’t go on endlessly changing and wavering and putting off decisions about the direction of the painting.

MH: You’ve been painting in watercolours for a very long time now. How has your attitude to and use of the medium developed or changed over the years?

KI: A sort of common denominator for my paintings could be using the properties of watercolour, its lightness, translucency, and the cultural baggage related to innocuousness, as part of the working process. In that sense, my working process has not really changed a great deal over the years, even if my subjects and focus of interest have varied. I suppose my working process has taken a roundabout route: sometimes, I feel like just painting and enjoying the colours with no more significant content than that, sometimes, I get inspired by working via some theme or other.

MH: It feels like the significance of the colours is emphasized in this exhibition – i.e. this simultaneous airy lightness of the colours, achieved with watercolours, and the simultaneousness of the different levels of the marks of paint that emerge, or even leap out at us. How conscious is this depth of the colours.

KI: It’s hard for me to analyse my awareness of what I do and, conversely, the element of chance and unconsciousness in the painting process. The use of colours you refer to has, however, come about through conscious seeking and experiment. For example, in the paintings showing fish there are bubbles or patches of pure colour. When I was making them, I tried to make the pure colour as vivid as possible. I tried out various alternatives and the best way turned out to be having the same colour applied around the pure colour, but in a slightly muddy version.

MH: The exhibition includes – besides the individual works – a large installation consisting of lots of parts placed side by side and on top of one another. How did this work, titled Kaatunut oluttölkki (overturned beer can), come about?

KI: There have been frequent storms recently and near our summer cottage one of them produced fantastic dramatic landscapes, with trees blown down. In the painting there are the large tree stump and roots of an overturned tree, fallen tree trunks, and then the actual object, i.e. a quite small, overturned beer can. I wanted to stretch the scale between the main object and the secondary object to make it as big as possible. This giant painting made up of several pieces will be the last of the works in the exhibition to be completed, at the stage when all the other paintings are already finished. I wanted to end by painting with a relaxed hand in a large format, and, conversely, to bring a bit of variety into the exhibition as a whole. I am conscientious and have a steady hand, and that occasionally becomes wearing. Today, I was painting with a floor brush.

MH: The works often contain words and sayings. How have you envisaged the relationship between the image and the word, as the process progressed?

KI: I began writing the texts and the titles of the works directly onto the picture, when the tradition and the act of going round the exhibition space with a creased sheet of A4, looking for the number that corresponds the right picture, started to feel odd. I thought I’d make the whole thing clearer and write the title directly onto the painting. But this turned out to be quite difficult in visual terms. I found it hard to handle the text as a pictorial element, as part of the painting. You have to be able to read the text, but when I wrote clearly and neatly, the end result looked drearily stuffy. In the paintings that ended up in the exhibition the texts have been dashed out with a light hand. At some stage, however, I decided that a creased A4 is quite good after all. That process is still going on, and it doesn’t seem to be chewed right down to the bone yet.

MH: I’ll ask, anyway: Which comes first, the idea for the picture or for the word and the sentence?

KI: If there is text in the picture, then that is the starting point, and the picture idea has come afterwards. But sometimes it works the other way round: I painted the polar bear standing in the middle of the landscape of globes of ice cream. I didn’t come up with a summary or a title for the painting until I heard a man in the street explaining to his pal about the colour of the car he had ordered: ‘They have everything except wine red! There’s yellow, there’s green, there’s even pink, but no wine red.’ I gave the painting a title based on this observation, the polar bear in the work has a somewhat similar problem.

7.2.2014

Keskustelu – Kati Immonen & Mika Hannula

ASIAN VIERESTÄ

Mika Hannula: Näyttelyn nimi Asian vierestä – mistä se tulee ja mitä se tässä yhteydessä merkitsee?

Kati Immonen: Asian vierestä on sanonta tai termi, joka viittaa jonkinlaiseen pääasian sivuuttamiseen tai epäolennaiseen keskittymiseen. Kun ilmaisee jotain asian vierestä, on tahallaan tai vahingossa epäonnistunut tuomaan esiin sen varsinaisen pointin, Suuren Asian. Huumoriakin saattaa ilmaantua kuvaan mukaan. Yhdessä maalauksessani jääkarhua ärsyttää jäätelöistä koostuvan maiseman keskellä kun pehmikset on niin vetisiä nykyään.

MH: Mikä on näyttelyn teosten lähtökohta?

KI: Yhtenä lähtökohtana on omat ja ohimennen bussissa ja kaupan kassalla kuullut arkipäivän valitukset – esimerkiksi juuri oma valitukseni vetisistä pehmiksistä. Valitukseen liittyy tunne ärsyyntymisestä, jonkinlainen penseän kiukkuinen olotila, jossa antaa itsensä olla harmistunut jostain naurettavasta pikkujutusta jolle ei voi mitään eikä varsinaisesti tarvitsekaan.

Taustalla vaikuttaa myös ympäristöpoliittinen keskustelu, joka tuntuu kulkevan asian vieressä. En voi saarnata kenellekään luonnonsuojelusta tai tehottomasta ympäristöpolitiikasta, omat elintapani tuskin oikeuttaisivat sellaista. Mutta kyllä ärsyttää!!!

MH: Mikä ärsyttää?

KI: Kaikki, jotka joskus ovat keränneet mustikoita, tietävät miten pieniä ja surkeita nuppineulanpäitä ne kuivana kesänä ovat. Suurella vaivalla keräät mukillisen, jotta saisit leipoa tuoretta mustikkapiirakkaa läheistesi iloksi. Kyykit jossain mättäällä mäkäräisten syötävänä, marjamuki tukevasti sammalikossa. Sitten tönäiset vahingossa mukia, se kaatuu ja kaikki mustikat leviävät sammaleen ja kuolleiden lehtien sekaan. Se ärsyttää! Siinä ei paljon paina vieressä lepäävä Veera-myrskyn kaatama ikihonka eikä ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvä myrskyaktiivisuus.

MH: Miten näyttely vertautuu edelliseen galleriassa pidettyyn – huomioiden, että se oli syksyllä 2010 ja eri tilassa?

KI: Edellinen näyttelyni Riskiperimä liittyi suomalaisuuteen ja sotien käyttämiseen kansallisen identiteetin välineenä. Nuo maalaukset ovat vakavia ja mustavalkoisia. Sota-teema on tältä erää loppuun käsitelty. Nyt teki mieli revitellä väreillä.

MH: Näyttelyn yhteydessä mutta erillisenä julkaistaan edellisen näyttelyn teemoja ja teoksia yhteen kokoava kirja nimeltään Talvisatu. Miten näiden edellisen näyttelyn teosten läpikäyminen on suhtautunut uuteen näyttelyyn?

KI: Talvisatu -kirjan työstäminen on tuntunut erilliseltä mutta selkeältä ja hyvällä tavalla helpolta prosessilta – valmiiden ja vanhempien maalausten läpikäyminen on ihan eri juttu kuin uusien maalausten työstäminen. Uusien maalausten kanssa joudun aina painimaan epävarmuuden ja ylityöstämisen kanssa. Varmaan näin oli Talvisatu –sarjan maalaustenkin kanssa. Nyt se kaikki ährääminen on kuitenkin jo unohtunut ja minulla on sellainen olo, että ne syntyivät tuosta vain, ihan helposti.

MH: Puhutaan hetken välineestä – fiinisti ilmaisten akvarelleista, sinun kohdallasi vesiväreistä. Miten aikoinaan päädyit tähän hieman epätavalliseen ilmaisukeinoon – ja epätavalliseen siinä mielessä, että ihan heti ei tule mieleen toista nykytaiteen ammattilaista, joka on näin pitkään ja alati kehittyvässä jatkumossa tehnyt töitä juuri tällä tekniikalla?

KI: Vesiväri pakottaa tekemään jonkinlaisen suunnitelman tai päätöksen maalauksesta jo etukäteen – valkoista paperia ei saa enää takaisin kun kerran on mennyt sitä sorkkimaan. Tämä on ollut minulle helpotus, jonkinlainen päättäväisyys ja mahdollisuuksien rajoittaminen, se että ei voi loputtomasti muuttaa ja vetkuttaa ja venyttää päätöksiä maalauksen suunnasta.

MH: Olet maalannut jo hyvinkin pitkään vesiväreillä. Miten suhteesi välineeseen ja välineen käyttösi on kehittynyt tai muuttunut vuosien kuluessa?

KI: Jonkinlainen yhteinen nimittäjä maalauksilleni voisi olla vesivärin ominaisuuksien, keveyden, läpikuultavuuden ja harmittomuuteen liittyvän kulttuurisen painolastin käyttäminen osana työskentelyä. Siinä mielessä työskentelyni ei oikeastaan kovin paljoa muuttunut vuosien varrella vaikka aiheet ja kiinnostuksen kohteen ovatkin vaihdelleet. Työskentelyni on tainnut kulkea kehämäistä reittiä pitkin: välillä tekee mieli vain maalata ja nauttia väreistä ilman sen suurempaa sisältöä, välillä innostaa jonkin teeman kautta työskentely.

MH: Tuntuu kuin näyttelyssä värien merkitys korostuisi – siis tämä vesiväreillä saavutettu värien yhtäaikainen ilmava keveys ja esiin tuleva, jopa esiin nouseva maalauksen jälkien eri tasojen samanaikaisuus. Miten tietoista tämä värien syvyys on?

KI: Minun on vaikeaa analysoida tekemisen tietoisuutta ja toisaalta sattuman ja tiedostamattoman osuutta maalausprosessissa. Tarkoittamasi värienkäyttö on kuitenkin tietoisen hakemisen ja kokeilun kautta syntynyttä. Esimerkiksi kaloja esittävissä maalauksissa on puhtaan värisiä kuplia tai läikkiä. Niitä tehdessäni yritin saada puhtaan värin mahdollisimman heleäksi. Kokeilin erilaisia vaihtoehtoja ja parhaaksi osoittautui puhtaan värin ympärille laitettu sama väri mutta vähän likaisena versiona.

MH: Mukana näyttelyssä on – yksittäisten teosten ohella – kookas installaatio, joka koostuu monista vierekkäin ja päällekkäin asetetuista osasista. Miten tämä työ, nimeltään Kaatunut oluttölkki, on syntynyt?

KI: Myrskyjä on viime aikoina ollut usein ja kesämökkimme lähistöllä yksi niistä sai aikaan mahtavia dramaattisia maisemia kaatuneine puineen. Maalauksessa on kaatuneen puun suuri juuripaakku, kaatuneita puunrunkoja ja sitten se varsinainen asia eli melko pieni kaatunut oluttölkki. Halusin venyttää mittakaavan pääasian ja sivuasian välillä mahdollisimman suureksi. Tämä palasista koostuva jättimaalaus valmistuu näyttelyn töistä viimeisenä, siinä vaiheessa kun kaikki muuta maalaukset ovat jo valmiita. Halusin maalata lopuksi rennolla kädellä ja suureen kokoon ja toisaalta saada vaihtelua näyttelykokonaisuuteen. Olen tunnollinen ja tarkkakätinen ja se käy välillä rasittavaksi. Tänään maalasin lattiaharjalla.

MH: Teoksissa on usein sanoja tai sanontoja. miten olet hahmottanut prosessin kuluessa suhdetta kuvan ja sanan välillä?

KI: Aloitin tekstien ja teosten nimien kirjoittamisen suoraan kuvaan kun alkoi tuntua oudolta se traditio ja tapahtuma, jossa näyttelytilaa kierretään ryppyisen aanelosen kanssa etsimässä oikeaa numeroa ja vastaavaa kuvaa. Ajattelin, että teen homman selkeämmäksi ja kirjoitan nimen suoraan maalaukseen. Tämä osoittautui kuitenkin aika vaikeaksi visuaaliselta kannalta. Minun oli vaikeaa käsitellä tekstiä kuvallisena elementtinä, osana maalausta. Tekstistä pitää saada selvää mutta kun kirjoitin selkeästi ja hienosti, näytti lopputulos ankean jäykältä. Näyttelyyn päätyneissä maalauksissa tekstit on vetäisty rennolla kädellä. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin, että ryppyinen aanelonen on sittenkin aika hyvä. Tämä prosessi on edelleen käynnissä eikä tunnu loppuun kalutulta.

MH: Kysytään kuitenkin: kumpi tulee ensin, idea kuvasta vai sanasta ja lauseesta?

KI: Jos kuvassa on tekstiä, se on lähtökohta ja kuvaidea on tullut sen jälkeen. Joskus käy toisinkin päin: maalasin jääkarhun seisomaan jäätelöpallomaiseman keskelle. En keksinyt mitään kiteytystä tai nimeä tälle maalaukselle ennen kuin kuulin kadulla miehen selittävän kaverilleen tilaamansa auton väreistä: ’Kaikkee on mutta ei viininpunaista! On keltaista, on vihreetä, on jopa pinkkiä mutta ei viininpunaista.’ Nimesin maalauksen tämän huomion pohjalta, teoksen jääkarhulla on hieman samantyyppinen ongelma.

7.2.2014