Mika Hannula: Kuvia ja teoksia lähiympäristöstä Hankoniemestä – miten tämä hyvin erityinen paikallisuus sai alkuunsa, lähti näyttelyprosessina liikkeelle?

Perttu Saksa: Olen viettänyt paljon aikaa Hankoniemen luonnossa. Luonnollisesti olen valokuvannut samalla ja vuosien mittaan kuvaustyö on muuttunut johdonmukaisemmaksi ja osa kuvista on alkanut tuntua materiaalilta teoksiin.

MH: Onko suhde lähiympäristöösi muuttunut, syventynyt prosessin kuluessa? Entä mitä eroa on kohdata läheinen, vieressä oleva, verrattuna siihen, että kuvaa sitä minkä vuoksi pitää matkustaa, ja pitkälle? Taustalla ajatus, väite, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle…

PS: Luonnossa tai perheen kanssa oleminen on tuntunut tärkeämmältä kuin kuvaaminen kuvaamisen vuoksi. Hankoniemellä kuvaamiseen liittyy varmempi tunne siitä, että se mitä näkee ja tuntee, on todellista ja näiden aiheiden käsitteleminen kuvan tekemisen kautta on merkityksellistä. Suhteeni lähiympäristöön, kuten Hankoniemeen, ei ole kuvaamisen myötä muuttunut, mutta tekeminen on auttanut keskittymään ja pysähtymään, viettämään aikaa maisemassa ja tämä maisemassa vietetty aika on tietysti muuttanut minua ja suhdettani paikkaan.

MH: Teosten työstäminen, siis polku kuvaushetkestä gallerian näyttelytilan seinälle. Miten se tapahtuu, etenee?

PS: Kun työstää jotakin aihetta pitkään, ikään kuin materiaalia hitaasti haalien, editointi alkaa määrittää, mitä kohti ollaan matkalla. Tämä poikkeaa aikaisemmasta, suunnitelmallisemmasta tavastani työskennellä. Palaan tiettyihin paikkoihin, tavoittelen joitakin merkitykselliseltä tuntuvia kuvia tai hetkiä, jotka eivät välttämättä ole edes sanallistettavissa. Editointi on aika väkivaltainenkin prosessi – se miten kuvat rakentuvat irrallisina paikoista ja niiden henkilökohtaisesta merkityksestä näyttelyteoksiksi.

MH: Editoinnista ja nimenomaan tästä näyttelystä. Oletko kehittänyt omakohtaisen konseptin tai strategian yksittäisen teoksen, kuvan ja kokonaisuuden välille?

PS: Mitä enemmän kuvaa, sitä enemmän asiat tuntuvat määrittyvän ennalta. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta ennen kaikkea koen sen haasteellisena. Haluaisin kuvan tekemisen jatkuvasti kehittyvän, prosessin säilyvän kerroksellisena ja avoimena vaihtoehdoille, sisältävän rinnakkaisia polkuja ja ääniä. En osaa ajatella kuvia yksittäisinä kuvina, ne ovat aina suhteessa toisiinsa ja harvoin toimivat irrallisina. Editointi on jatkuvaa taaksepäin palaamista, aina kuvaushetkestä valittuihin kuviin ja niiden tarkastelua uudelleen sekä omien valintojen kyseenalaistamista. Veistosten ja liikkuvan kuvan tekeminen valokuvan rinnalla palvelee myös tätä tarkoitusta, jonkinlaista liikettä eteen- ja taaksepäin.

MH: Kerro lisää. Mitä tapahtuu, mitä on liikkeessä valokuvasta veistokseen ja takaisin? Materiaalisuus, kolmiulotteisuus, toiston ja työstön erityisyys?

PS: Valokuvan ja veistosten tekeminen ovat sukua toisilleen. Toisaalta ne ovat kuin eri kieliä, vaikka keskustelu käytäisiin samojen aiheiden ympärillä. Veistoksessa materiaalin merkitys on valokuvaa konkreettisempaa. Koen näiden kahden menetelmän keskinäisen vuoropuhelun kiinnostavaksi. Veistokset saattavat esimerkiksi viitata paikkoihin ja luonnonelementteihin käsitteellisillä tasoilla, joita ei ehkä olisi valokuvan keinoin niin luontevaa ilmaista. Kiinnostukseni materiaaleihin ja niiden merkityksiin kuljettaa myös valokuvaa kohti prosessien ja materiaalien merkityksiä osana kuvaa.

MH: Teoksissa näemme ja kohtaamme läheisen luonnon, aivan varmasti kaikille tutun kallion, monella tapaa ja monessa muodossa. Miten hahmotat osana prosessia vuorovedon tutun ja vieraan, läheisen ja etäällä olevan välillä, siis myös liikkeen esittävän ja abstraktin kuvakielen välillä?

PS: Pelkistäminen on kulkemista kohti intuitiivisia asioita, lämpöä, melankoliaa, haurautta, kosketettavuutta ja niin edelleen. Oma suhteeni paikkoihin määrittyy pelkistämällä. Suhde on usein kiinni hyvin aineettomissa ja pienissä asioissa, jollekin paikalle ominaisessa valossa tai vaikkapa yksittäisissä oksissa tuttujen puiden rungoilla tai kallion yksityiskohdissa. Näyttelyn valokuvilla on selkeä suhde todellisuuteen, pelkistyksistä huolimatta ne pysyttelevät kiinni valokuvan perusluonteessa esittää jotakin konkreettista. Tätä kautta työt nimenomaan kiinnittyvät olemassa olevan ympäristöön ja erityisesti kehotukseen katsoa sitä.

MH: Miten koet näiden teosten taidekontekstin? Maataidetta vai mitä? Entä luontokuvauksen haamu – piilossa vai kohdattuna?

PS: Miksi pitäisi määritellä ja mitä pitäisi määritellä – ainakaan oma katseeni ei määritä kuvia luonnon tai luonnonkuvan kautta, vaan kokemus on enemmän peilimäinen, jota katsojana rakennat. Henkilökohtainen kokemus rakentuu luontohavainnon pohjalle, joka on siinä kuvassa pelkistettynäkin yhä läsnä. Jos taidekontekstista puhutaan, niin kyse on enemmän tilasta kuin kuvasta, enemmän veistoksellisuudesta kuin maalauksesta.

MH: Niin, määritelmät kamerasta, sen funktiosta ja siitä miten sitä voidaan käyttää peilinä, tai vaikka vasarana. Tulee mieleeni klassinen dokumentarismin määritelmä valokuvasta ja valokuvaamisesta: creative treatment of an actuality. Onko se sinulle merkityksellinen, läheinen?

PS: Valokuvan indeksinen suhde todellisuuteen – käytän sitä, mutta en pidä itseäni dokumentaristina. Kuvan todellisuussuhde liittyy ennen kaikkea tapaan katsoa, vastaanottaa valokuvia ja ajatella kuvien kautta.

MH: Entä suhde luontoon, kokemuksena, kokemuksellisuutena, huolena, politiikkana?

PS: Luonto on voimaannuttava elementti, jonkinlainen heijastuspinta, jonka kautta paikallistan itseni ja suhteeni maailmaan. Kyse on henkilökohtaisesta suhteesta, jota tarvitsen, josta olen riippuvainen. Se on raskas suhde, joka kuljettaa myös kauemmas muista ja tuottaa jatkuvaa huolta. Yhteiskunnan ja ympäristölle aiheuttamamme ongelmat konkretisoituvat osana ympäristössä vietettyä aikaa ja se on melko raskas ristiriita. Esimerkiksi metsissä vietetty aika on usein suora muistutus, miten vähän ympäristön monimuotoisuudesta on jäljellä tai miten kadoksissa suhteemme ympäristöön ylipäätänsä on.

Vanhoissa metsissä kulkeneilla ihmisillä on omat tarinansa metsistä, jotka on kaadettu. Niitä kaivataan kuin edesmenneitä ihmisiä. Nämä ovat usein aika intiimejä tunteita, joille ei tunnu oikein olevan oikeutusta yhteiskunnassa, jonka hyveitä ovat tehokkuus ja materiaaliset arvot. Tämä tietysti sopii ajatukseen luonnosta resurssina ja materiaalisena hyödykkeenä sekä palvelee ympäristön jatkuvaa hyväksikäyttöä ja köyhtymistä. Kun yhä harvempi hahmottaa luonnon monimuotoisuutta, emme osaa sitä enää edes kaivata.

MH: Jatketaan näistä isoista teemoista, kaarista. Miten paljon olet pohtinut ajan käsitystä, geologista aikaa suhteessa inhimilliseen kokemuksellisuuteen? Entä termi solastalgia, siis menetyksen tunne suhteessa ilmastomuutokseen, melankolia suhteessa ei enää takaisin palautuvaan, muuttuneeseen luontoon?

PS: Ympärillämme on paljon merkityssuhteita ja ajallisuuksia, joiden käsittämiseen kykymme ovat hyvin rajallisia, kaikesta saatavilla olevasta tiedosta huolimatta. Ympäristön tilaan liittyvä huoli on omalla kohdallani konkretisoitunut, kun ajattelen sitä esimerkiksi omien lasteni elämän ja tulevaisuuden kautta. Se on ehkä helpommin käsiteltävissä, jos pystymme unohtamaan oman erityisyytemme, katsomaan maailmaa asettamatta itseämme keskipisteeseen. Planetaarisella aikajanalla olemme kertakäyttötavaraa, emme mitenkään erityisiä tai arvokkaita, emmekä ainakaan muiden yläpuolella. Ihmisen ja geologian suhde toisiinsa on hyvä tapa tarkastella tätä suhdetta ja löytää hetkellisyydestämme myös jotakin lohdullista. 

MH: Näyttelyprosessiin liittyy, kiinnittyy orgaanisesti kirja, teos itsessään nimeltään Dawn Chorus. Miten koet kirjan ja näyttelyn vuorovaikutuksen?

PS: Kirja on oma itsenäinen projektinsa, jonka voi toki ajatella myös johdantona näyttelyteoksille. Valokuvakirjan lukutapa on narratiivinen, näyttely taas asettaa kuville toisenlaisia vaatimuksia – se keskittyy enemmän töiden samanaikaiseen vuorovaikutukseen ja tilaan.  Kirjassa oleellinen elementti on myös Anni Kytömäen teksti, josta kaikki ikään kuin alkaa.

Dawn Chorus on useiden lintulajien samanaikainen laulu ennen aamunkoittoa. Hetki, jolloin linnut heräävät, merkitsevät reviireitään ja laulavat ennen päivän toimiin ryhtymistä. Ilmiö on vahvimmillaan keväisin, jolloin linnut muodostavat pareja ja ovat aktiivisia ennen pesintää. Termiä käytetään myös aivan toisenlaisessa yhteydessä, kuvaamaan radioaalloissa esiintyvää elektromagneettista häiriötä aamun hetkinä. 

MH: Ja vielä lopuksi näyttelyn nimestä Atmosphere. Mistä on kyse, mihin se viittaa, mistä se kertoo?

PS: Nimi tuli Emanuele Coccian kirjan lukemisen myötä. Coccian hyvinkin tunnettu ja aika hiljattain suomennettu kirja Kasvien elämää päättyy lauseeseen ilmakehästä. Kirjan viimeinen kappale käsittelee filosofian olemusta ja asemaa. Kyse on kutakuinkin siitä, että filosofia, filosofinen ajattelu on läsnä kaikkialla, sillä ei ole alkua eikä loppua ja se on olemassa niin kuin ilmakehäkin on olemassa.

Coccian tuotannon suurin anti on kuitenkin kasvien metafysiikka ja kasvien asema elämän ja ilmakehän mahdollistajana. Tässä sivutaan geologiaakin samanarvoisena elementtinä muiden elollisten kanssa, koska samaa vedestä noussutta materiaa kaikki kuitenkin on, kyse on lopulta ainoastaan siitä, pystyykö hahmottamaan itsensä rajoista vapaana. Dawn Chorus -kirjan nimen tapaan se on kehotus hahmottaa ympäristöään toisin.