AS ALWAYS, I WITHDRAW INTO THE MUSIC

Mikaela Lostedt: The exhibition includes a series of photographs that have been taken in an empty white gallery space – exactly the same one where the finished works are now being displayed? Where did that idea come from?

The various spaces are otherwise one of the focal points of the exhibition – it includes existing spaces, staged situations, and constructed miniature spaces. Where did the idea of working on them start from?

Ville Andersson: Over the last year, I have been reading a range of folktales. Inspired by them I wrote my own story, which I am now telling by pictorial means – a story that powerfully incorporates the other themes that are present in the exhibition: emptiness, slowness and silence. I thought of the spaces on display in the exhibition, for example, as kinds of stages. I didn’t want to use elements that we see in everyday life, when we are walking along the street. I believe that artificiality can sometimes help achieve a more “authentic” feeling than can be gained by means of so-called realism. But I still wanted to use the Gallery’s space so that the imagery would also include a clearly recognizable space. Spaces within spaces are a fascinating subject in any case.

ML: And what about the other themes? Let’s start, for instance, with emptiness: How does it compare to white, which is the exhibition’s predominant colour, and which has also been present in your previous production?

VA: I have always been interested in working with contrasts, in a very broad sense of the word. In line with the spirit of the times, ‘emptiness’ as a word is, of course, used in a lot of different contexts at the moment, and it is certainly familiar to all of us in one form or another. At the same time, what has fascinated me in this exhibition is that, hidden behind the word are some very different, multi-dimensional reflections, for example, from thinkers who I find interesting.

To me, emptiness does not imply insignificance, or that something does not exist. On the contrary, emptiness is very expressive. In the previous question I talked about spaces – emptiness is a space in which our imagination can flow freely. 

The colour white has the same duality. It is a colour that is simultaneously “all colours” and “no colour”. It is produced by mixing together the whole spectrum of visible light or by bleaching and removing all the pigments from something. Culturally and historically, depending on the context, the colour white has been associated with a variety of values, ranging from innocence to ghosts, from holiness to grief.

In traditional Chinese and Japanese painting, meanwhile, the “empty” portion can fill two-thirds of the canvas. It is a very important part of the expression. White has a powerful effect on our sensory experiences. Just think, for instance, of different colour temperatures and of how pure white light with the right Kelvin value affects how we feel.

Light has unequivocally been one of my most important tools while making this exhibition. One of the major challenges when I am taking a photograph is capturing exactly the white that I am aiming for when making a certain picture. In photographing situations your eye has to be extremely sharp, to put it simply, so that the whiteness gets a radiance worthy of it.

ML: You talk about the different meanings of white: What does white mean to you personally?

How is white linked to spaces and photographing them?

VA: Good question. My answer will undoubtedly vary with the day, the hour and my state of mind at the moment I answer it. In any case, it is a matter of concentrating and, through concentrating, of looking, and, through looking, of enjoying. White is a colour that never bores me and I believe that, having learned, to see one colour properly, I now see all the other colours considerably more acutely. 

You rarely come across pure white. In contrast, you do frequently come across thousands of variants of it. The same applies to the works you see in the exhibition. In everything you see here, a mixture of other colours is mixed in with the white. I have previously also worked a lot with black. But in this exhibition the task of black has been to support the white, to bring it out better. Yesterday, I was reading Jun'ichirō Tanizaki’s book In Praise of Shadows, which deals with the perception of our surroundings through shadows. The same approach could be applied in reverse – you see light more acutely in relation to darkness. 

Years ago, I fell in love with an art-museum building on one of my trips. This stemmed partly from the architect’s understanding of how to use the full potential of the colour white. He had a refined, subtle understanding of how every material choice and every detail affects the way that we experience space. No pictorial documentation of space can convey this, or written word encapsulate it. You have to experience it for yourself. 

While I was telling you what I’ve just said, at the same time, I understood where the picture of the tree on display in the exhibition has inevitably got its influences from. From the garden in the courtyard of that museum, of course. It is really wild to realize this now, as we speak.

On the other hand, this shows in an amusing way how all our experiences affect us unconsciously, and can burst out later on. The life I have lived affects what I create. So this exhibition is perhaps not just a collage of what was going on in my mind during the last year. My thoughts are probably starting to stray from the real question in any case. But that, too, gives you a good idea of how my process of creation is constantly working – through free association, in perpetually active motion. 

ML: Architecture and spaces have come into the works in a new way in this exhibition. The spaces depicted in your older works were voluminous and served more as a background to staged “scenes”. Now, it is spatiality itself – this time, in its simplified form – that comes to the fore. Do you yourself see it that way? 

VA: Exactly. The spaces have taken on a totally different character in the new pictures. Whereas I previously had a duty to follow the rules of the “real” world when creating staged spaces, in my new pictures I have got closer to a situation in which I am no longer as slavishly bound to the limitations of the studio or to actual physical objects. This particularly comes out in the miniature spaces, in which I am freer than before to create spaces, not according to the terms set by the world, but on my own terms.

An architect creates a vertical and horizontal structure for a building. Each of the residents then fills their own apartment in their own way. That same idea can be also be applied to visits to exhibitions.

I was just watching a documentary in which a composer says he heard the whole of his forthcoming symphony inside his head. After that, it was simply a matter of transferring it to paper, so that the orchestra, and hence the listeners, would hear it, too. When the orchestra was playing the symphony for the first time, the composer blurted out: “Exactly, that’s just what it sounds like."

The works only come alive in the encounter with the viewer. I myself already elaborate many of the ideas “to completion” in my mind months before they are carried out. Of course, the process of creation still includes an enormous number of different stages. The starting point for a drawing is always an empty sheet of paper – the potential to be filled.

I mentioned before that emptiness is a space in which our imaginations can flow freely and be endlessly full of possibilities. An empty tearoom is not just for drinking tea. It is also a possibility for creating a space for your own mind, a place for contemplation – for the free play of understanding and imagination. A single flower in the middle of an empty room can transport the host and guests into an imaginary realm of trees in blossom.

ML: The exhibition also accentuates slowness and silence. You have previously worked on a lot of staged photographs, some of them with lots of momentum and dynamism. Now, the works are more serene and, in a way, quiet. From where have these things found their way into your working process?

VA: True. As I said at the beginning, before working on the artworks, I began writing a long literary piece, which was intended to be included in the exhibition itself. I enjoyed writing the text enormously, but now, as the opening approaches, I have, nevertheless, decided not to include it. I have mounted only a single sentence from it in adhesive lettering on transparent plastic film. I have carried on my favourite line from Hamlet, The Rest is Silence, with the words Full of Sound.

Having works on the wall allows me to use an enjoyable narrative method, which does not stick to a linear time frame or a classic dramatic arc. Art exhibitions have neither a proper beginning nor end. Nor do we as viewers have to look at the pictures at the tempo at which the artist lays them before us, rather, we ourselves can determine the pace and the way we want to go through the space and the whole thing.

Silence reminded me of something: Have you ever thought that, in films, depending on what music is playing over the picture, the mood of the entire image changes to fit the particular tune. But, if we look at several different pictures while listening to the same tune, the tune itself does not change. This demonstrates what a powerful element sound is.

Robert Bresson is one of my favourite directors, one reason being because he used music in his films very sparingly, since he trusted in the power of the image. One reason why looking at paintings gives me such great pleasure is specifically the fact that there is no sound playing in the background to manipulate my thoughts.

But there is no such thing as "pure" silence. John Cage’s 4'33" ostensibly consists solely of silence, but its attraction lies in the way that in the midst of that silence we can sense, in a peaceful way and maybe more acutely, the things around us and within us.

Of course, silent films are a different matter, and I could talk about them for hours. Nevertheless, I mention them here because one of the works in the exhibition takes its title from a silent film. A beautiful one about an encounter between different cultures in the 1910s. I have very deliberately picked elements from various sources for my exhibition, too.

Two vital prerequisites for my working process are concentration and time. Certain drawings in particular require enormous mental self-discipline. Creating the works is a slow process, so it also felt natural to try to add the theme of slowness into the mix.

I have subsequently tried to integrate all the subjects that I have mentioned. Every work in the exhibition, despite its independent status, is a part of the whole, which I have thought about very carefully.

But back to slowness. Certain forms of Japanese theatre that employ a slow rhythm in their narrative move me immensely. One example of this is a play that lasted for hours, and viewers could sink into the light middle ground between sleep and wakefulness during the performance. Thus, the viewers’ own dreams could become intermingled with the play itself, and conversely the play was translated into the subjects of dreams.

I find that an immensely beautiful thought. Nevertheless, the mode of the performance is in no way slowed down. On the contrary, in our culture a large part of the information is thrust at us in an extremely rapid Fast Forward, and we have adopted this as the norm. but, at least for me personally, assimilating things and creating meanings requires time and space.

The example of the play could also be applied to this exhibition – As an artist, I put something on view in the exhibition and you bring something with you into the exhibition as a viewer. Our paths meet somewhere in the middle.

AS ALWAYS, I WITHDRAW INTO THE MUSIC

Mikaela Lostedt: Näyttelyssä on sarja valokuvia, jotka ovat kuvattu tyhjässä valkoisessa galleriatilassa, juuri siinä samassa jossa valmiit teokset nyt esitetään? Mistä idea syntyi?

Erilaiset tilat ovat muutenkin yksi näyttelyn keskipisteistä – mukana on olemassa olevia tiloja, lavastettuja tilanteita, rakennettuja miniatyyritiloja. Mistä ajatus niiden työstämiseen lähti?

Ville Andersson: Olen kuluneen vuoden aikana lukenut erinäisiä kansantaruja. Inspiroituneena niistä kirjoitin oman tarinan, jonka nyt ilmaisen kuvallisen ilmaisun kautta – tarinan, jossa on voimakkaasti mukana näyttelyssä läsnä olevat muut teemat: tyhjyys, hitaus ja hiljaisuus. Ajattelin näyttelyssä esillä olevia tiloja esimerkiksi eräänlaisina näyttämöinä. En halunnut käyttää elementtejä, joita näemme arkipäiväisessä elämässä kadulla kulkiessamme. Uskon, että keinotekoisuuden avulla voi joskus saavuttaa "autenttisemman" tunteen, kuin niin sanotun realismin keinoin. Gallerian tilaa halusin kuitenkin käyttää, jotta kuvastossa olisi myös mukana jokin selkeästi tunnistettava tila. Tilat tilojen sisällä on muutenkin kiehtova aihe.

ML: Entä muut teemat? Aloitetaan vaikka tyhjyydestä: Miten se rinnastuu valkoiseen, joka on näyttelyn kantava väri, ja joka on ollut läsnä myös aiemmassa tuotannossasi?

VA: Minua on aina kiinnostanut työskennellä kontrastien parissa, sanan hyvin laajassa merkityksessä. Tyhjyyttä sanana, ajan hengen mukaisesti, käytetään tietenkin tällä hetkellä hyvin paljon eri yhteyksissä, ja se on varmasti meille kaikille tuttu muodossa tai toisessa. Samanaikaisesti minua on kiehtonut tässä näyttelyssä se, että sanan taakse kätkeytyy hyvin toisenlaisia, moniulotteisia pohdintoja esimerkiksi itseäni kiinnostavien ajattelijoiden parissa.

Tyhjyys ei merkitse minulle merkityksettömyyttä, tai että jotain ei ole olemassa. Tyhjyys päinvastoin on hyvin ekspressiivistä. Puhuin edellisessä kysymyksessä tiloista - Tyhjyys on tila, jossa mielikuvituksemme voi virrata vapaasti. 

Valkoinen väri sisältää saman kaksijakoisuuden. Se on väri, joka on saman aikaisesti "kaikki värit" sekä "ei mikään väri". Se saadaan aikaan sekoittamalla yhteen koko näkyvän valon spektri tai valkaisemalla ja poistamalla asiasta kaikki pigmentit. Kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista riippuen, valkoinen väri on liitetty eri arvoihin viattomuudesta kummituksiin, pyhyydestä suruun. 

Perinteisessä kiinalaisessa ja japanilaisessa  maalaustaiteessa vuorostaan tyhjä tai valkoinen osuus voi täyttää kaksi kolmasosaa kankaasta. Se on hyvin tärkeä osa ilmaisua. Valkoinen vaikuttaa voimakkaasti aistikokemuksiimme. Miettikäämme vaikka eri värilämpötiloja ja sitä, miten oikea kelvin-arvoinen, puhtaan valkoinen valo vaikuttaa tuntemuksiimme. 

Valo on ehdottomasti ollut yksi tärkeimmistä työkaluistani tätä näyttelyä tehdessäni. Yksi suuri haaste kuvatessani on taltioida juuri se oikea valkoinen, jota tavoittelen tiettyä kuvaa tehdessäni. Silmän on oltava kuvaustilanteissa äärimmäisen tarkkana, to put it simple, jotta valkoisuus saisi arvoisensa hohtonsa.

ML: Puhut valkoisen erilaisista merkityksistä: Mitä valkoinen merkitsee sinulle henkilökohtaisesti?

Miten valkoinen linkittyy tiloihin ja niiden kuvaamiseen?

VA: Hyvä kysymys. Vastaukseni vaihtelee aivan taatusti päivästä, kellonajasta ja mielialastani silloisena hetkenä kun tuohon vastaan. Kyse on joka tapauksessa keskittymisestä ja keskittymisen kautta katsomisesta sekä katsomisen kautta nauttimisesta. Valkoinen on väri, joka ei kyllästytä minua koskaan ja uskon, että opittuani näkemään yhden värin kunnolla, näen nyt kaikki muutkin värit huomattavasti tarkemmin. 

Puhtaaseen valkoiseen törmää harvoin. Sen tuhanteen variaatioon sen sijaan törmää usein. Sama pätee näyttelyssä näkyviin teoksiin. Kaikessa näkemässämme valkoisen seassa on mukana sekoitus muita värejä. Olen aikaisemmin työskennellyt paljon myös mustan kanssa. Tässä näyttelyssä mustan tehtävä on ollut kuitenkin tukea valkoista, tuoda se paremmin esiin. Luin eilen Tanizaki Junichiron kirjaa In Praise of Shadows, joka käsittelee ympäristön havainnointia varjojen kautta. Samaa käytäntöä voisi soveltaa käänteisesti - valon näkee tarkemmin suhteessa pimeään. 

Rakastuin erääseen taidemuseon rakennukseen vuosia sitten eräällä matkallani. Tämä johtui osittain arkkitehdin ymmärryksestä käyttää hyväkseen valkoisen värin täyttä potentiaalia. Hänellä oli hienostunut ja herkkä ymmärrys siitä, miten jokainen materiaalivalinta ja jokainen yksityiskohta vaikuttaa siihen, miten koemme tilan. Mitkään kuvalliset dokumentaatiot tilasta eivät voi tätä välittää tai kirjoitettu sana tavoittaa. Se on koettava itse. 

Kertoessani edellistä ymmärrän samalla, mistä näyttelyssä esillä oleva lavastettu puukuva on väistämättä saanut vaikutteita. Kyseisen museon pihalla olevasta puutarhasta tietenkin! Onpas hullunkurista tajuta se nyt keskustellessamme.

Toisaalta tämä osoittaa hauskasti, miten kaikki kokemuksemme vaikuttavat meihin tiedostamattomalla tavalla ja saattavat myöhemmin putkahtaa esiin. Eletty elämä vaikuttaa siihen, mitä luon. Tämä näyttely ei siis ehkä ole pelkästään kollaasi viimeisen vuoden mielenliikahduksistani. Ajatukseni taisivat muutenkin lähteä harhailemaan varsinaisesta kysymyksestä. Mutta sekin kuvastaa hyvin, miten luomisprosessini toimii jatkuvasti - vapaan assosiaation kautta alati aktiivisesti liikkeessä. 

ML: Arkkitehtuuri ja tilat ovat tässä näyttelyssä tulleet mukaan teoksiin uudella tavalla. Vanhemmissa töissäsi kuvatut tilat olivat runsaita ja toimivat enemmän taustana lavastetuille "kohtauksille". Nyt tilallisuus itsessään - tällä kertaa pelkistetyssä muodossaan - nousee esiin. Koetko sen itse näin?

VA: Aivan! Tilat ovat saaneet aivan toisen luonteen uusissa kuvissa. Kun aikaisemmin olen ollut velvollinen noudattamaan "oikean" maailman sääntöjä lavastettuja tiloja luodessani, olen uusissa kuvissani päässyt lähemmäs tilannetta, jossa en ole enää yhtä orjallisesti sidoksissa studion rajoitteisiin tai oikeisiin fyysisiin esineisiin. Tämä tulee esiin eteenkin miniatyyritiloissa, joissa olen entistä vapaampi luomaan tiloja, en maailman antamien ehtojen mukaan, vaan omien ehtojeni.

Arkkitehti luo vertikaalisen ja horisontaalisen struktuurin talolle. Kukin asukas täyttää sen jälkeen oman asuntonsa omalla tavallaan. Tuota ajatusta voi soveltaa myös näyttelyissä käymiseen.

Katsoin juuri dokumentin, jossa säveltäjä kertoi kuulevansa koko tulevan symfoniansa päänsä sisällä. Tämän jälkeen oli kyse vain sen siirtämisestä paperille, jotta myös orkesteri, ja sen myötä kuulijat, kuulisivat sen. Orkesterin soittaessa symfonian ensimmäistä kertaa säveltäjä tokaisi: "Aivan, juuri tuolta se kuulostaa".

Teokset alkavatkin elämään vasta kohtaamisessa katsojan kanssa. Työstän itse monet ideat "valmiiksi" mielessäni jo kuukausia ennen niiden toteuttamista. Toki luomisprosessi kuitenkin sisältää valtavan määrän eri vaiheita. Piirustuksen lähtökohta on aina tyhjä paperi - potentiaali täyttyä.

Mainitsin aikaisemmin, että tyhjyys on tila, jossa mielikuvituksemme voi virrata vapaasti ja olla loputtoman täynnä mahdollisuuksia. Tyhjä teehuone ei ole pelkästään teen juomista varten. Se on myös mahdollisuus luoda tila omalle mielelle, paikka kontemplaatiolle - ymmärryksen ja mielikuvituksen vapaalle leikille. Pelkkä yksittäinen kukka keskellä tyhjää huonetta voi lennättää isännän ja vieraat kukkivien puiden huomaan.

ML: Näyttelyssä korostuu myös hitaus ja hiljaisuus. Aiemmin olet työstänyt paljon lavastettuja valokuvia, joissa osassa oli paljon vauhtia ja dynamiikka. Nyt teokset ovat seesteisempiä ja tietyllä tavalla hiljaisia. Mistä nämä asiat ovat löytäneet tiensä työskentelyysi?

VA: Totta. Kuten alussa mainitsin, aloitin ennen teoksien työstämistä kirjoittamaan pitkää kaunokirjallista teosta, jonka oli määrä olla mukana itse näyttelyssä. Nautin suunnattomasti tuon tekstin kirjoittamisesta, mutta nyt avajaisten lähestyessä päätin kuitenkin olla ottamatta teosta mukaan. Ainostaan yhden lauseen siitä olen tarrakirjaimin sijoittanut läpinäkyvälle muovikalvolle. Suosikkirepliikkiäni Hamletista The Rest is Silence olen jatkanut sanoilla Full of Sound.

Teokset seinällä mahdollistavat minua miellyttävän kertomistavan, joka ei noudata lineaarista aikamuotoa tai klassista draaman kaarta. Taidenäyttelyssä ei ole varsinaista alkua eikä loppua. Niissä emme myöskään joudu katsojana katsomaan kuvia siinä tahdissa, missä tekijä tuo ne eteemme, vaan voimme itse määrätä tahdin ja tavan millä tahdomme kiertää läpi tilan ja kokonaisuuden.

Hiljaisuudesta tuli mieleen: Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että elokuvissa, riippuen minkä kappaleen laitamme soimaan kuvan päälle, koko kuvan tunnelma muuttuu tietyn kappaleen myötä. However, mikäli katsomme useita eri kuvia kuunnellessamme yhtä kappaletta, itse kappale ei kuitenkaan muutu. Tämä havainnollistaa miten voimakas elementti ääni on.

Robert Bresson on yksi suosikkiohjaajistani muun muassa siksi, että hän käytti musiikkia elokuvissaan hyvin säästeliäästi, koska hän luotti kuvan voimaan. Yksi syy siihen, miksi maalausten katsominen tuottaa minulle niin suurta nautintoa, on juuri tuo tosiasia, että taustalla ei soi ajatuksiani manipuloivia ääniä.

Ei ole kuitenkaan olemassa "puhdasta" hiljaisuutta. John Cagen kappale 4'33" koostuu näennäisesti pelkästään hiljaisuudesta, mutta sen yksi viehätys on siinä, että tuon hiljaisuuden keskellä voimme havainnoida rauhassa ja kenties tarkemmin asioita ympärillämme ja itsessämme.

Mykkäelokuvat ovat tietenkin asia erikseen, ja voisin puhua niistä tunteja. Mainitsen ne kuitenkin, koska yksi näyttelyn teoksista on nimetty sellaisen mukaan. Kaunis elokuva, jossa kyse on eri kulttuurien kohtaamisista 1910-luvulla. Myös näyttelyyni olen hyvin tietoisesti poiminut elementtejä eri lähteistä.

Työskentelyni kaksi elinehtoa ovat keskittyminen ja aika. Eteenkin tietyt piirustukset vaativat valtavaa henkistä itsekuria. Teosten luominen on hidas prosessi, joten tuntui luonnolliselta pyrkiä liittämään myös hitauden teema kokonaisuuteen.

Nuo kaikki mainitsemani aiheet olen sitten yrittänyt sovittaa yhteen. Jokainen näyttelyssä esillä oleva teos, itsenäisestä asemastaan huolimatta, on osa kokonaisuutta, jonka olen miettinyt hyvin tarkkaan.

Mutta takaisin hitauteen. Tietyt japanilaiset teatterinmuodot, jotka käyttävät kerronnassaan hidasta rytmiä hyväkseen, puhuttelevat minua suunnattomasti. Esimerkkinä näytelmä, joka kesti tuntikausia, ja katsoja saattoi vaipua kevyeen unen ja valveillaolon välimaastoon esityksen aikana. Näin katsojan omat unet saattoivatkin sekoittua yhteen itse näytelmän kanssa ja vastavuoroisesti näytelmä siirtyi unien aiheisiin.

Minusta tuo on suunnattoman kaunis ajatus. Esitysmuoto ei kuitenkaan missään tapauksessa ole hidastettu. Päinvastoin, kulttuurissamme suuri osa informaatiosta työnnetään äärimmäisen nopealla pikakelauksella eteemme, ja olemme omaksuneet sen normiksi. Asioiden sisäistäminen ja merkitysten luonti vaatii, ainakin minulle henkilökohtaisesti, aikaa ja tilaa.

Tuota näytelmän esimerkkiä voisi soveltaa myös tähän näyttelyyn – minä tuon taiteilijana jotain esille näyttelyyn ja sinä tuot jotain mukanasi näyttelyyn katsojana. Jossain keskivaiheessa tiemme kohtaavat.