All Those Moments Will Be Lost In Time, Like Tears In Rain
8.3.-7.4.2013

The title of Hannaleena Heiska’s painting exhibition both describes its contents and puts it in context. All those moments will be lost in time, like tears in rain is a direct quotation from the android Roy Batty’s powerful monologue near the end of the film Blade Runner, the moment before he dies. According to one account, the actor Rutger Hauer improvised the scene.

At the same time, the title and this new series of works put us into a certain state of mind, a melancholy, but not one that is without hope. This is painting that is singular in its experience world. It is created and carried out using colours and the painterly gesture, which tears and shreds, but which also nurtures and invites us in, to stay there, one-on-one with the paintings, looking and testing out the interaction. Lightly and teasingly, profoundly and seriously.

The exhibition as a whole is linked with the Carte Blanche video screening, selected by Hannaleena Heiska, at the Andorra cinema in Helsinki, which will show a series of contemporary videos under cinema conditions. The video screening will both display another side of Heiska’s works and bring together more rarely seen works by filmmakers who are important to her.

About 70% of the Earth’s surface is covered in water. Every day, 1420 cubic kilometres of water evaporates into the atmosphere from the surface of the land and the seas. The same amount also comes back every day.

“My paintings are signs of lost moments, just as, years later, a record that you have listened to a lot in the past can frighteningly accurately bring back to mind a certain moment or mood, even a smell.”

“After my father died in autumn 2011, I began to be afraid of dying. I panicked, waking up in the middle of the night thinking about how I would cease to exist.”

“In the end, I began painting pictures, and painting them kept the sorrow at bay for a while. I was inspired by the world of my favourite film and I painted versions of the characters I love. Of the constantly weeping replicant Rachael, who believed she was human. Of the replicant Roy Batty, who, aware of his own imminent death, comes down to earth to look for his creator, to demand more time alive. Of the animal replicants and of the sad, neon-lit cities in their endless rain.”

“I also painted portraits of animal heroes, of apes and monkeys that were sent into space. Of brave little creatures travelling towards some unknown destination. Of the ones who, having landed back on earth alive from beyond the firmament, were given a real name instead of a serial number. No.65 a.k.a. Chop Chop Chang a.k.a. Ham. Able. Sam. Yorick a.k.a. Albert VI.”

An adult human being is about 70-75% water. Old people are around 10% less. A new-born baby is more than 90% water. The human brain is 75% water. Human bones are a good fifth water.

“I painted quick, ethereal portraits all at one sitting. It is important to keep the working process fresh and open, to practise coordination of hand and mind. I want brushwork that looks effortless and easy. That is difficult. Even though my starting point is often an existing picture, ultimately everything still always comes down to the painting. And even if, one day, I might perhaps want to make a Rachael that looks like Rachael, at some stage, I throw out the original picture and let the painting take me absolutely wherever it takes me. Into the unknown.”

“Everything always comes down to the idea of the painting. To the abstract idea that I bring out by painting. If I could say it in words, I wouldn’t paint it. I can’t say precisely how I know when a painting is finished. I just know that, in a period of intense work, I have forgotten myself, and then there comes a moment when I recognize that the painting is finished. It is finished when there is no need to take anything out or to add anything to it. Everything is just as it is supposed to be.”

A snowflake is made up of billions of molecules that are arranged in a certain shape. But it is impossible to find two snowflakes that are alike. If a snowflake melts and refreezes under the same conditions, it returns to exactly the same shape. It remembers its previous configuration and goes back to it.

The quotations are from Hannaleena Heiska’s exhibition diary. The bits in bold text are, in turn and in their own way, facts, background information to the exhibition.

Hannaleena Heiskan maalausnäyttelyn nimi on yhtäaikaisesti sisältöä kuvaavaa ja kontekstualisoivaa. Näyttelyn nimi All those moments will be lost in time, like tears in rain on suora lainaus Blade Runner-elokuvan loppupuolelta androidi Roy Battyn intensiivisestä monologista, jonka hän lausuu hetkeä ennen kuolemaansa. Erään tiedon mukaan Rudger Hauer improvisoi kohtauksen.

Samalla nimi ja uusi sarja teoksia kiinnittää meidät tiettyyn mielentilaan, melankoliaan, joka ei ole lainkaan vailla toivoa. Se on maalaus, joka on singulaarinen kokemuksellisuudessaan. Se on tehty ja toteutettu väreillä ja maalauksen eleellä, joka repii ja raastaa, mutta joka myös pitää huolta ja kutsuu luoksensa, jäämään kahden niiden kanssa, katsoen ja kokeillen vuorovaikutusta. Kevyesti ja ilkikurisesti, syvällisesti ja vakavasti.

Näyttelykokonaisuuteen liittyy Hannaleena Heiskan valikoima videoscreening Carte Blanche Andorrassa, jossa näytetään sarja nykyvideoita elokuvateatterin tarjoamissa olosuhteissa. Videoscreening esittää sekä taiteilijan teosten toista puolta että tuo yhteen harvemmin nähtävissä olevia, Heiskalle tärkeiden tekijöiden teoksia.

Maapallon pinta-alasta noin 70 % on veden peitossa. Vettä haihtuu ilmaan maan ja merien pinnalta joka päivä 1420 kuutiokilometriä. Sama määrä tulee myös takaisin joka päivä.

”Maalaukseni ovat merkkejä kadonneista hetkistä, aivan kuten joku menneisyydessä ahkerasti kuunneltu levy voi vuosienkin jälkeen palauttaa mieleen pelottavan tarkasti tietyn hetken tai tunnelman, jopa tuoksun.”

”Isäni kuoltua syksyllä 2011 aloin pelätä kuolemaa. Jouduin paniikkiin herätessäni keskellä yötä miettimään kuinka lakkaisin olemasta.”

”Lopulta aloin maalata kuvia, joiden maalaaminen sai surun hetkeksi taka-alalle. Inspiroiduin lempielokuvani maailmasta ja maalasin versioita rakkaista hahmoista. Alituiseen kyynelehtivästä replikantti Rachaelista, joka uskoi olevansa ihminen. Replikantti Roy Battysta, joka kuolemansa tiedostaen laskeutui maahan etsimään luojaansa ja vaatimaan tältä lisää elinaikaa. Eläinreplikanteista ja ikuisessa sateessa kylpevistä neonvaloista, surumielisistä kaupungeista.”

”Maalasin muotokuvia myös sankarieläimistä, avaruuteen lähetetyistä apinoista. Urheista pienistä olennoista matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Niistä, jotka taivaankannen tuolta puolen elävänä laskeutuneena saivat arkistonumeron sijaan oikean nimen. No.65 a.k.a Chop Chop Chang a.k.a Ham. Able. Sam. Yorick a.k.a Albert VI.”

Aikuisessa ihmisessä on vettä noin 70-75 %. Vanhuksessa on kymmenisen prosenttia vähemmän. Vastasyntyneessä lapsessa vettä on yli 90%. Ihmisen aivoista 75 % on vettä. Ihmisen luissa vettä on reilu viidennes.

”Maalasin nopeita ja eteerisiä muotokuvia yhdellä istumalla. On tärkeää pitää työskentely tuoreena ja avoimena, harjoittaa käden ja mielen yhteistyötä. Haluan jälkeä, joka näyttää vaivattomalta ja helpolta. Se on vaikeaa. Vaikka lähtökohtana on usein olemassa oleva kuva, lopulta kaikki kuitenkin palautuu aina maalaukseen. Ja vaikka joinain päivinä ehkä haluaisinkin tehdä Rachaelin näköisen Rachaelin, jossain vaiheessa heitän alkuperäisen kuvan pois ja annan maalauksen viedä minne ikinä se viekään. Tuntemattomaan.”

”Kaikki palautuu aina maalauksen ideaan. Abstraktiin ajatukseen, jonka tuon esille maalaten. Jos voisin sen sanoin selittää, en maalaisi. En osaa tarkalleen kertoa, mistä tiedän maalauksen olevan valmis. Tiedän vain, että intensiivisen työskentelyjakson aikana olen unohtanut itseni, jonka jälkeen tulee hetki jolloin totean maalauksen olevan valmis. Se on valmis, kun siitä ei tarvitse poistaa mitään tai siihen ei tarvitse enää lisätä mitään. Kaikki on juuri siten kuten kuuluukin olla.”

Lumihiutale muodostuu miljardeista molekyyleistä, jotka ovat järjestyneet tiettyyn muotoon. Mutta kahta samanlaista lumihiutaletta on mahdoton löytää. Jos lumihiutaleen sulattaa ja jäädyttää sen uudelleen samoissa olosuhteissa, se palautuu täsmälleen saman muotoiseksi. Se muistaa aikaisemman järjestyksen ja palaa siihen.

(Lainaukset Hannaleena Heiskan näyttelypäiväkirjasta. Tummalla tekstillä olevat osat ovat, omalta osaltaan ja omalla tavallaan, faktoja, näyttelyn taustatietoa.)

Namnet på Hannaleena Heiskas måleriutställning är på en gång en beskrivning och en kontextualisering av innehållet. Utställningens namn All those moments will be lost in time, like tears in rain är ett direkt lån från androiden Roy Battys intensiva monolog i slutet av filmen Blade Runner, som han uttalar just innan han dör. Enligt uppgift improviserade Rutger Hauer scenen.

På samma gång för titeln och den nya verkserien oss till ett visst sinnestillstånd, en melankoli som inte alls är utan hopp. Det är en målning som är singularisk i sin experimentalitet. Den är gjord och förverkligad med färger och med en målningsgest som river och skrapar men som också ser efter en och lockar en till sig, till att vi ska bli på tumanhand med den, genom att se och pröva på växelverkan. Lätt och okynnigt, djupt och allvarligt.

Till utställningshelheten hör en videoscreening som Hannaleena Heiska har valt, Carte Blanche, på Andorra 26.3. kl. 18.00, där det visas en serie nutidsvideor under de förhållanden som en biosalong erbjuder. Videoscreeningen både visar den andra sidan av konstnärens verk, och för samman verk som man mera sällan ser, av aktörer som är viktiga för Heiska.

Av jordens yta är ungefär 70 % under vatten. Varje dag avdunstar 1420 kubikkilometer vatten upp i luften från jordens och havens yta. Samma mängd kommer också tillbaka varje dag.

”Mina målningar är tecken från försvunna ögonblick, alldeles på samma sätt som någon skiva man lyssnade flitigt på i det förflutna ännu efter åratal, med skrämmande exakthet, kan återföra till sinnet ett speciellt ögonblick eller en stämning, till och med en doft.”

”När min far dog på hösten 2011 började jag bli rädd för döden. Jag greps av panik när jag vaknade mitt i natten och funderade på hur jag skulle upphöra att existera.”

”Slutligen började jag måla bilder, och det målandet gjorde att sorgen för ett ögonblick hamnade i bakgrunden. Jag blev inspirerad av världen i min favoritfilm och jag målade versioner av de kära figurerna. Av den ständigt smågråtande replikanten Rachael, som trodde att hon var människa. Av replikanten Roy Batty, som på grund av att han fått veta att han skulle dö landade på jorden för att söka efter sin skapare och för att av den här kräva längre livstid. Av djurreplikanterna och neonljusen som badar i det eviga regnet, av de sorgsna städerna.”

”Jag målade porträtt också av hjältedjur, av apor som hade skickats ut i rymden. Av modiga små varelser på väg mot en okänd destination. Av dem som när de landade levande på andra sidan av himlavalvet istället för arkivnumret fick ett riktigt namn. Nr 65 a.k.a Chop Chop Chang a.k.a Ham. Able. Sam. Yorick a.k.a Albert VI.”

I en vuxen människa finns det cirka 70 – 75 % vatten. I en åldring finns det cirka tio procent mindre. I ett nyfött barn finns det över 90 % vatten. Av människans hjärna är 75 % vatten. Människans ben består till en dryg femtedel av vatten.

”Jag målade snabba och eteriska porträtt i ett svep. Det är viktigt att hålla arbetsprocessen fräsch och öppen, att öva upp samarbetet mellan hand och sinne. Jag vill ha ett spår som ser ut att ha kommit till utan möda och som ser lätt ut. Det är svårt. Trots att utgångspunkten ofta är en bild som finns, faller allting alltid ändå slutligen tillbaka på målningen. Och även om jag vissa dagar kanske skulle vilja göra en Rachael som ser ut som Rachael, slänger jag i något skede bort den ursprungliga bilden och låter målningen föra mig vart den än vill. Till det okända.”

”Allting faller alltid tillbaka på målningens idé. Till den abstrakta tanken som jag för fram när jag målar. Om jag kunde förklara det med ord, så skulle jag inte måla. Jag kan inte exakt berätta hur jag vet när målningen är färdig. Jag vet bara att jag under den intensiva arbetsperioden har glömt mig själv, och att det efter det kommer ett ögonblick när jag konstaterar att målningen är färdig. Den är färdig när man inte längre behöver ta bort något från den eller tillägga något till den. Allting är precis som det ska vara.”

En snöflinga bildas av miljarder molekyler som har organiserat sig i en viss form. Men det är omöjligt att hitta två likadana snöflingor. Om man smälter en snöflinga och fryser ner den på nytt under samma förhållanden, återgår den till precis samma form. Den kommer ihåg den tidigare ordningen och återgår till den.

(Citaten ur Hannaleena Heiskas utställningsdagbok. Delarna med fet stil är å sin sida, och på sitt eget sätt, fakta, bakgrundsfakta till utställningen)

Discussion – Hannaleena Heiska & Mika Hannula

CONVERGENCES AND SIDETRACKS – THE ARTISTIC PROCESS AS CONVERSATION

Mika Hannula: The title of the exhibition? Where does it come from, and what does it refer to?

Hannaleena Heiska: The title of the exhibition is All those moments will be lost in time, like tears in rain. It is a direct quotation from the android Roy Batty’s powerful monologue near the end of the film Blade Runner, the moment before he dies. According to one account, Rutger Hauer improvised the scene.

My paintings are signs of lost moments, just as, years later, a record that you have listened to a lot in the past can frighteningly accurately bring back to mind a certain moment or mood, even a smell.

MH: The paintings in your new exhibition. Where did they start from and how do they relate to your previous exhibition?

HH: After my father died (autumn 2011), I began to be afraid of dying, and to paint pictures – painting them kept the sorrow at bay for a while. I was inspired by the world of my favourite film and I painted versions of the characters I love. Of the constantly weeping replicant Rachael, who believed she was human. Of the replicant Roy Batty, who, aware of his own imminent death, comes down to earth to look for his creator, to demand more time alive. Of the animal replicants and of the sad, neon-lit cities in their endless rain.

There are also portraits of animal heroes, of apes and monkeys that were sent into space. Of brave little creatures travelling towards some unknown destination. Of the ones who, having landed back on earth alive from beyond the firmament, were given a real name instead of a serial number. No.65 a.k.a. Chop Chop Chang a.k.a. Ham. Able. Sam. Yorick a.k.a. Albert VI.

The new works are a step forwards, both technically and thematically. At one stage, I used oils to paint more in a watercolour style, i.e. I didn’t fiddle about overmuch with the brushwork. I still paint alla prima – i.e. using an all-at-once painting technique (wet-on-wet), but, this time, some of the brushwork is more re-touched, and some of it can be seen just as it was when it happened to emerge from my hand.

The works in the previous exhibition were inspired, alongside popular music, by the idea of existence and the animal-philosophy stuff. Meanwhile, in addition to films, the new works were inspired by personal experience, with the animal issues still there in the background, too. Through the process, my new paintings have turned into a coherent whole; they are like close-ups from a film that was never completed.

MH: A bit more background. Blade Runner? Why does it still interest you, it is so 1980s. Couldn’t you find anything better/worse?

HH: (Haha ha!) I think the theme of the film is more important than the outward style or period. It is based on Philip K. Dick’s novel Do Androids Dream of Electric Sheep, which, for example, emphasizes the animal-philosophy questions more than the film does. And, of course, it explores humanity, what distinguishes us from others. I find this endlessly fascinating.

Blade Runner’s cinematographer has said: “It’s not what you light; it’s what you don’t light.” The same thing applied to painting is fascinating. How much is too much or how little is enough. What has to be left out so that the picture works. Endless, difficult choices in the painting process. I love abundance, and when I paint, I go totally by instinct. In retrospect, it is hard to say why a particular brushstroke was unnecessary and had to be wiped away. But that still got done. Generally I document my working by photographing my paintings at various stages, so as to be able, at least in some way, to understand the process. In retrospect, when I am browsing through the pictures, I notice that the solutions have often been the right ones. You simply have to trust that the whole thing will stand up.

MH: About the painting process. The course followed by the making of the exhibition, the paths that begin, sometimes continue, and occasionally change shape or come to an end. Which work did the series begin with?

HH: The foremother of the series is a painting called Vanessa, but I still perhaps see the initial work as being the first version of Rachael. Both of them are important works for me.

My painting process requires that I throw myself into it, without any prior knowledge of or compulsion about the end result. It has triggered an insane euphoria about painting. I have also learned, on some level, to regulate my painting energy. If I don’t paint for a few days, but spend them developing ideas, I can keep up the enthusiasm and build up a good head of steam. The concentration succeeds best when there is an imperative need to paint.

MH: In the new series our attention is particularly attracted to the painting’s internal motion, which has largely been achieved with something that is very specific to painting, a gesture of the brush and the hand. In these paintings this creates a special effect: they are simultaneously distinct wholes, while inside them they have enormous tensions and even contradictions. What is the significance of movement and how conscious was it in this case?

HH: To me, the inner tension and dynamic in a painting are precisely its strength. When I am painting, I consciously try to create motion. I want my paintings to have brushwork that is partly, say, the blurring brought by rain, but also the passage of time. The primer that I spread on the painting ground is an essential part of the painting, the brushstrokes painted with coarse gesso take on rhythm and tension in conjunction with the more refined markings of the oil paint. I want the painting to get several levels, even concretely, that can lead the gaze off in their own directions.

MH: Painting and the moving image. In recent years, you have also made very intense videoworks that are quite filmic in their expression. Where did the idea for the videos start from and how does this process compare with painting?

HH: I was already working with the moving image alongside painting when I studied at the Finnish Academy of Fine Arts. I did various experiments and, for instance, shot on Super 8 film. One difference that I find very interesting is that in painting I tell the story with a single picture, while in video it is possible to use several pictures one after another.

The initial processing of ideas and issues is very similar in both media. It is a complex mesh, which takes time to go through. In the painting process the thinking also happens by doing, and, on top of that, room has to be left for chance, while the shooting of a video has to be planned in advance right down to the last second. Making a video involves close collaboration with the cinematographer and the editor, but when I am painting I am totally alone in my studio with my choices.

The film works Ridestar (2010) and Altered States (2010) in my previous exhibition also influenced my brushwork. Both of them contain a lot of close-ups of the surface structure of the figures. The camera goes slowly through the surface and outlines of the creature, as it were, like brushstrokes do. I aimed for the same relaxed gesture and the bringing out of the structure in several of my paintings in the exhibition. Partly balancing on the borderline between the abstract and the representational, focussing on a certain point and, conversely, on the unfocussed image again.

MH: Your most recent videowork, Today We Live (2012), is also being shown at the exhibition. How does it compare with your earlier videoworks?

HH: Two of my earlier works contain either an animal or a human being disguised as something else. The Today We Live video, meanwhile, is an anonymous group portrait of real people and has been made using documentary techniques. All my videoworks up to this point are silent films in the sense that there is no dialogue or monologue. I have created an atmosphere or a possible narrative using other means, for instance, by combining music with the image.

In the Today We Live video, apart from music, the mode of expression also comes from the close-ups of faces. The camera records genuine feelings, as it were secretly, and even from annoyingly close to. Occasionally, the subject of the shot suddenly becomes aware of the presence of the camera, and in one frame even looks a little irritated, but in the end the situation still always carries them along with it, and concentration on the moment is restored as though involuntarily. For me, Today We Live is important specifically because of its humanity. The faces have a natural purity and hope about them, and often reveal more then they conceal.

MH: And finally, that very difficult, that nasty word and question. Inspiration? What is it and where does it come from?

HH: Inspiration? On the one hand, I hate the word, but on the other hand, it is still a useful one. At best, inspiration is a state of deep concentration, a flow, which you have to be able to nurture and nourish. It is preceded and assisted by certain routines in the studio. At worst, concentration can be hard to achieve and it always takes self-discipline and raw hard work.

And then, inspiration is also this, the catalogue that has gone along with the process of the All those moments will be lost in time, like tears in rain exhibition, like its own soundtrack.

Blade Runner Vangelis

Drive (Original Motion Picture Soundtrack) Various artists

Paavoharju

Susanne Sundfør

Grimes

Planningtorock: W

Mondkopf: Rising Doom

Vaughan Williams: Fantasia on a Theme by Thomas Tallis (Leonard Slatkin: St. Louis Symphony Orchestra)

Allegri: Miserere (Peter Phillips & The Tallis Scholars)

Type O Negative: October Rust

16 Horsepower

Mirel Wagner

Current 93: Black Ships Ate the Sky

Conan the Barbarian (Original Motion Picture Soundtrack)

4.3.2013

KOHTAAMISIA JA SIVUPOLKUJA – KESKUSTELU TAITEELLISEN PROSESSIN KAUTTA JA MYÖTÄ

Mika Hannula: Näyttelyn nimi? Mistä se tulee ja mihin se viittaa? Hannaleena Heiska: Näyttelyn nimi on All those moments will be lost in time, like tears in rain. Se on suora lainaus Blade Runner-elokuvan loppupuolelta androidi Roy Battyn intensiivisestä monologista, jonka hän lausuu hetkeä ennen kuolemaansa. Erään tiedon mukaan Rudger Hauer improvisoi kohtauksen.

Maalaukseni ovat merkkejä kadonneista hetkistä, aivan kuten joku menneisyydessä ahkerasti kuunneltu levy voi vuosienkin jälkeen palauttaa mieleen pelottavan tarkasti tietyn hetken tai tunnelman, jopa tuoksun.

MH: Uuden näyttelyn maalaukset. Mistä ne lähtivät ja mikä on niiden suhde edelliseen näyttelyyn?

HH: Isäni kuoltua (syksyllä 2011) aloin pelätä kuolemaa ja maalata kuvia, joiden maalaaminen sai pelon hetkeksi taka-alalle. Inspiroiduin lempielokuvani maailmasta ja maalasin versioita rakkaista hahmoista. Alituiseen kyynelehtivästä replikantti Rachaelista, joka uskoi olevansa ihminen. Replikantti Roy Battysta, joka kuolemansa tiedostaen laskeutui maahan etsimään luojaansa ja vaatimaan tältä lisää elinaikaa. Eläinreplikanteista ja ikuisessa sateessa kylpevistä neonvaloista, surumielisistä kaupungeista.

Mukana on myös muotokuvia eläinsankareista, avaruuteen lähetetyistä apinoista. Urheista pienistä olennoista matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Niistä, jotka taivaankannen tuolta puolen elävänä laskeutuneena saivat arkistonumeron sijaan oikean nimen. No.65 a.k.a Chop Chop Chang a.k.a Ham. Able. Sam. Yorick a.k.a Albert VI.

Uudet työt ovat menneet eteenpäin sekä teknisesti että temaattisesti. Jossain vaiheessa maalasin öljyllä enemmän akvarellin tapaan, eli en liiemmin korjaillut maalausjälkiäni. Maalaan edelleen alla prima- eli kertamaalaustekniikalla (märkää märälle-tekniikka), mutta tällä kertaa osa maalausjäljestä on työstetympää ja osa jäljestä puolestaan on näkyvillä juuri sellaisena kuin se on kädestäni sattunut tulemaan.

Edellisen näyttelyn teoksia innoitti populaarimusiikin ohella ajatus olemisesta sekä eläinfilosofiset jutut. Uusia töitä puolestaan inspiroi elokuvien lisäksi henkilökohtainen kokemus, taustalla on edelleen myös eläinpohdintoja. Uudet maalaukseni ovat prosessin kautta muuttuneet omaksi kokonaisuudekseen, ne ovat kuin lähikuvia ei-koskaan-valmistuneesta elokuvasta.

MH: Hieman vielä taustaa. Blade Runner? Miksi se yhä kiinnostaa, sehän on niin 80-lukua että parempaan/pahempaan ei yllä?

HH: (Hahhahhaa!) Ulkoista tyyliä tai aikakautta tärkeämpänä pidän elokuvan teemaa. Se pohjautuu Philip K. Dickin romaaniin Do androids dream of electric sheeps, jossa korostuu elokuvaa enemmän esimerkiksi eläinfilosofiset kysymykset. Ja tietysti tutkitaan ihmisyyttä, sitä mikä erottaa meidät toisista. Se on mielestäni loputtoman kiinnostavaa.

Blade Runnerin kuvaaja on sanonut, että “Kyse ei ole siitä, mitä valaistaan, vaan siitä, mitä ei valaista.” Sama sovellettuna maalaukseen on kiintoisaa. Kuinka paljon on liikaa tai kuinka vähän on tarpeeksi. Mitä on jätettävä pois, jotta kuva toimii. Loputtomia ja hankalia valintoja maalausprosessissa. Rakastan runsautta, ja maalatessa sitä menee täysin vaiston varassa. Jälkikäteen on vaikea sanoa miksi joku siveltimenveto oli tarpeeton ja piti pyyhkiä pois. Niin kuitenkin tuli tehtyä. Yleensä dokumentoin työskentelyäni valokuvaamalla maalauksiani eri vaiheissa voidakseni edes jollain tavalla ymmärtää prosessia. Jälkikäteen kuvia selaillessani huomaan, että usein ratkaisut ovat olleet oikeita. Täytyy vaan luottaa, että homma kantaa.

MH: Maalausprosessista. Näyttelyn teon kulku, polut jotka alkavat, joskus jatkuvat ja toisinaan muuttavat muotoaan tai päättyvät. Mistä teoksesta tämä sarja alkoi?

HH: Sarjan esiäiti on Vanessa-niminen maalaus, mutta pidän alkuteoksena ehkä kuitenkin ensimmäistä Rachael-versiota. Molemmat ovat minulle tärkeitä teoksia. Maalausprosessini vaatii heittäytymistä ilman etukäteistä tietoa tai pakkoa lopputuloksesta. Se on avannut järjettömän maalaamisen riemun. Olen myös oppinut jollain tasolla säätelemään maalausenergiaani. Jos en maalaa pariin päivään, vaan kehittelen ideoita, pystyn pitämään yllä intoa ja kasaamaan hyvää painetta. Keskittyminen onnistuu parhaiten, kun on välttämätön tarve maalata.

MH: Uudessa sarjassa huomiota kiinnittää erityisesti maalauksen sisäinen liike, joka on saatu aikaan pitkälti maalaukselle hyvin ominaisella jäljellä, se on siveltimen ja käden ele. Se saa näissä maalauksissa aikaan erikoisen efektin: ne ovat yhtä aikaa selkeitä kokonaisuuksia ja sisäisesti valtaviakin jännitteitä ja jopa ristiriitoja sisältäviä. Mikä merkitys liikkeellä on ja miten tietoista se tässä tapauksessa oli?

HH: Minusta maalauksen sisäinen jännite ja dynamiikkaa ovat juuri maalauksen vahvuus. Maalatessani haen tietoisesti liikettä. Haluan maalauksiini jälkeä, joka on osittain vaikkapa sateen tuomaa epätarkkuutta, mutta myös ajan kulkua. Maalauspohjalle levittämäni pohjustusaine on olennainen osa maalausta, karkeat gessolla maalatut siveltimenvedot rytmittyvät ja jännittyvät öljymaalin hienostuneemman jäljen kanssa. Haluan, että maalaukseen tulee konkreettisestikin useita tasoja jotka voivat johdattaa katsetta omiin suuntiinsa.

MH: Maalaus ja liikkuva kuva. Olet myös viime vuosina tehnyt hyvinkin intensiivisiä ja ilmaisultaan varsin elokuvallisia videoteoksia. Mistä tämä ajatus videoihin lähti ja miten tämä prosessi vertautuu maalaamiseen?

HH: Työskentelin liikkuvan kuvan kanssa maalauksen ohessa jo Kuvataideakatemiassa opiskellessani. Tein erilaisia kokeiluja ja kuvasin mm. super8-filmillä. Erityisen kiinnostavana pidän sitä eroa, että maalauksessa kerron tarinan yhdellä kuvalla ja videossa puolestaan on mahdollista käyttää useaa kuvaa peräkkäin.

Ideoiden ja asioiden alkuprosessointi on molemmissa välineissä hyvin samankaltainen. Se on monimutkainen kudelma, jonka läpikäyminen ottaa oman aikansa. Maalausprosessissa ajattelu tapahtuu myös tekemällä ja sen lisäksi sattumalle on annettava mahdollisuus, kun taas videon kuvaukset on suunniteltava sekunnilleen etukäteen. Videon tekeminen on tiivistä yhteistyötä kuvaajan ja leikkaajan kanssa, mutta maalatessani olen valintojeni kanssa työhuoneellani ypöyksin.

Edellisessä näyttelyssäni olleet filmiteokseni Ridestar (2010) ja Altered States (2010) vaikuttivat myös maalausjälkeeni. Molemmissa teoksissa on paljon lähikuvaa hahmojen pintastruktuurista. Kamera käy hitaasti läpi olennon pintaa ja ääriviivoja ikään kuin siveltimenvetojen tapaan. Samaa rentoa elettä ja struktuurin esille tuomista tavoittelin useimmissa näyttelyssä esillä olleissa maalauksissanikin. Osittain abstraktin ja esittävän rajalla taiteilua, tiettyyn kohtaan fokusointia ja toisaalla taas epäskarppia kuvaa.

MH: Näyttelyn yhteydessä esitetään myös tuorein videoteoksesi Today We Live (2012). Miten se vertautuu aikaisempiin videotöihisi?

HH: Kahdessa aiemmassa teoksessani on joko eläin tai joksikin toiseksi naamioitunut ihminen. Today We Live -video puolestaan on anonyymi ryhmämuotokuva todellisista ihmisistä ja se on toteutettu dokumentaarisin keinoin. Kaikki tähänastiset videoteokseni ovat mykkäfilmejä siinä mielessä, että dialogia tai monologia ei ole. Olen luonut tunnelman tai mahdollisen narratiivin toisin keinoin, mm. yhdistämällä musiikin kuvaan.

Today We Live -videossa ilmaisu tulee musiikin lisäksi myös kasvolähikuvista. Kamera tallentaa aidot tunteet ikään kuin salaa ja jopa kiusallisen läheltä. Välillä kuvauksen kohde havahtuu kameran läsnäoloon ja eräässä kuvassa jopa näyttää hieman ärtyvän, mutta aina tilanne kuitenkin lopulta vie mennessään ja keskittyminen hetkeen palaa kuin tahtomattaan. Itselleni Today We Live on tärkeä juuri inhimillisyyden vuoksi. Kasvoissa on luontaista puhtautta ja toivoa, usein ne paljastavat enemmän kuin kätkevät.

MH: Ja vielä lopuksi, se kovin vaikea, se ilkeä sana ja kysymys. Inspiraatio? Mitä se on ja mistä se tulee?

HH: Inspiraatio? Toisaalta inhoan sanaa, mutta toisaalta se on kuitenkin käyttökelpoinen. Parhaimmillaan inspiraatio on syvä keskittymisen tila, flow, jota täytyy osata hoivata ja ruokkia. Sitä edeltää ja edesauttaa tietyt rutiinit työhuoneella. Pahimmillaan keskittymistä voi olla vaikea tavoittaa ja aina vaaditaan itsekuria ja raakaa työtä.

Ja niin, inspiraatiota on myös tämä, näyttelyn All those moments will be lost in time, like tears in rain prosessin mukana kulkenut katalogi, sen oma soundtrack.

Blader Runner Vangelis

Drive (Original Motion Picture Soundtrack) Various artists

Paavoharju Susanne Sundfør

Grimes

Planningtorock: W

Mondkopf: Rising Doom

Vaughan Williams: Fantasia On A Theme By Thomas Tallis (Leonard Slatkin: St. Louis Symphony Orchestra)

Allegri: Miserere (Peter Phillips & The Tallis Scholars)

Type O Negative: October Rust

16 Horsepower

Mirel Wagner

Current 93: Black Ships Ate The Sky

Conan the Barbarian (Original Motion Picture Soundtrack)

 

X