A Kind of You
4.10.-27.10.2013
Perttu Saksa’s exhibition is a vision of humanity; of our ways of mastering and subordinating nature to make it like ourselves. A Kind of You is a series of documentary portraits that look ceaselessly back at us and will not leave us in peace.

Saksa’s latest photographic works are based on an old Indonesian custom, in which street performers teach their pet monkeys tricks and dress them in traditional masks. These ‘dancing monkeys’ have since turned into a cruel and macabre urban street theatre. Saksa has travelled in Indonesia seeking out and documenting in his portraits city monkey figures, who say more about humanity than about the nature of the animal, and are like the dangerous, nasty, reverse side of what we are accustomed to expect from animal photography.

The encounters photographed in streets and parks are juxtaposed with sombre-toned portraits of monkeys shot in an empty studio space. Through this juxtaposition there emerges a classical beauty, but with truly vile underpinnings. Saksa alludes to the different roles of the portrait and, via both the object and the shooting situation, takes the viewer into an intermediate space formed by documentary and action. He asks, how and why we look at an animal – and do we meet the same gaze when we look at each other? The answer is revealed via this series of photographs, in the ingenious and diabolical means used to harness the animal to the service of humankind.

Via the relationship between nature and culture Saksa explores the human capacity for empathy and the ways we confront otherness:

“Underlying all this is an uncertainty about and awareness of our place in the world, which allows us to call into question and reflect on our relationship with the surrounding space. In the pictures this is linked with contradictions, which could probably be called the shadows of humanity. The shadows take us to places that are incomplete, and filled with contradictions. With places that are simultaneously grotesque and beautiful, that seem familiar and yet are anonymous. This is the situation that I have aimed at. It makes the images and the interpretation of them fragile, but at the same time gives the pictures a depth that makes them human.”
- Perttu Saksa

The photographer and visual artist Perttu Saksa (b. 1977) graduated with a Master’s degree in Fine Arts from the Finnish Academy of Fine Arts, and is currently pursuing his doctoral studies at Aalto University. Saksa’s works have been shown in numerous solo and invited exhibitions, including: the Stadtgalerie Kiel; Museum of Contemporary Art Kiasma, Helsinki; the Felleshus, Berlin; and the Finnish Museum of Photography. His works have been acquired for public collections in Finland and abroad.
Perttu Saksan näyttely on kuvitelma ihmisyydestä sekä ihmisen tavoista hallita luontoa ja alistaa sitä kaltaisekseen. A Kind of You on dokumentaarisuuteen pohjautuva valokuvasarja muotokuvia, jotka katsovat meitä alati takaisin jättämättä rauhaan.

Saksan uusien valokuvateosten lähtökohtana on vanha indonesialainen tapa, jossa katu-esiintyjät opettivat lemmikkiapinoilleen temppuja ja pukivat niitä perinteisillä naamareilla. Sittemmin niin sanottu “tanssivien apinoiden perinne” on muuttunut kaupungin kaduilla tapahtuvaksi makaaberiksi ja julmaksi katuteatteriksi. Saksa on matkustanut Indonesiassa etsien ja dokumentoiden muotokuviinsa urbaaneja apinahahmoja, jotka todistavat enemmänkin ihmisyyden kuin eläimen olemusta ja ovat kuin vaarallinen ja ilkeä kääntöpuoli sille, mitä olemme tavanomaisesti tottuneet odottamaan eläinkuvaukselta.

Kaduilla ja puistoissa kuvatut kohtaamiset rinnastuvat tyhjässä studiotilassa kuvattuihin tummasävyisiin muotokuviin apinoista. Rinnastuksen kautta esiin nousee klassinen kauneus, jolla on varsin katalat puitteet. Saksa viittaa muotokuvan eri rooleihin ja vie katsojan dokumentin ja fiktion muodostamaan välitilaan niin kohteen kuin kuvaustilanteenkin kautta. Hän kysyy, miten ja miksi me katsomme eläintä – ja kohtaammeko saman katseen katsoessamme toisiamme? Vastaus paljastuu kuvasarjan kautta niinä pirullisina ja kekseliäinä keinoina, joilla valjastamme eläimen ihmisen palvelukseen.

Luonnon ja kulttuurin välisen suhteen kautta Saksa tarkastelee ihmisen kykyä empatiaan ja tapojamme kohdata toiseutta:

”Edellytyksenä on epävarmuus, tietoisuus paikastaan maailmassa, jonka kautta kykenee kyseenalaistamaan ja reflektoimaan suhdettaan ympäröivään tilaan. Kuvissa tämä liittyy ristiriitoihin, joita voisi kai kutsua inhimillisyyden varjoiksi. Varjot vievät paikkoihin, jotka eivät ole valmiita, vaan täyttyvät ristiriidoista, ovat samanaikaisesti rumia ja kauniita, tulevat lähelle ja ovat tuntemattomia. Pyrin tätä tilannetta kohti. Se tekee kuvista ja kuvien tulkinnasta haurasta, mutta antaa kuville samalla syvyyden, joka tekee niistä inhimillisiä.”
- Perttu Saksa

Valokuvaaja ja kuvataiteilija Perttu Saksa (s. 1977) on valmistunut Taiteen Maisteriksi kuvataideakatemiasta ja suorittaa taiteellisen tutkimuksen jatko-opintoja Aalto-yliopistossa. Saksan teoksia on esitetty lukuisissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä, mm. Stadt Galeri Kielissä, Kiasmassa, Felleshus Berliinissä sekä Suomen valokuvataiteen museossa. Hänen teoksiaan on hankittu julkisiin kokoelmiin Suomessa ja ulkomailla.
Perttu Saksas utställning är en skildring av mänskligheten samt av människans sätt att behärska naturen, att kuva den och att göra den till något som liknar henne själv. A Kind of You (2013) är en fotoserie med porträtt som baserar sig på dokumentärskildring, och som ständigt tittar tillbaka på oss utan att lämna oss ifred.

Utgångspunkten för Saksas nya fotografiska verk är den gamla indonesiska seden enligt vilken människor som uppträdde på gatan lärde sina sällskapsapor konster och iklädde dem traditionella masker. Senare har vad man kallar ”de dansande apornas tradition” förvandlats till en makaber och grym gatuteater som utspelar sig på stadens gator. Saksa har rest i Indonesien och sökt efter och för sina porträtt dokumenterat urbana apfigurer, som avslöjar mera om människans väsen än om djurens, och är som en farlig och elak avigsida av det vi vanligen förväntar oss av djurfotograferingen.

De möten som har fotograferats på gator och i parker ställs parallellt med de porträtt i mörka nyanser som tagits av apor i det tomma studioutrymmet. Genom den parallella placeringen stiger en klassisk skönhet fram som har särdeles bedrägliga ramar. Saksa hänvisar till porträttets olika roller och för besökaren till det mellanrum som finns mellan dokumentet och fiktionen, såväl genom objektet som fotograferingssituationen. Han frågar hur och varför vi tittar på ett djur – och om vi möter samma blick när vi ser på varandra. Svaret visar sig genom bildserien i form av de där djävulska och uppfinningsrika sätten med vilka vi dresserar ett djur i människans tjänst.

Genom förhållandet mellan natur och kultur undersöker Saksa människans förmåga till empati och våra sätt att möta det annorlunda:

”Förutsättningen är en osäkerhet, en medvetenhet om sin plats i världen, genom vilken man är kapabel att ifrågasätta och reflektera över sitt förhållande till det omgivande rummet. I bilderna hänför det här sig till konflikter som kanske skulle kunna kallas mänsklighetens skuggor. Skuggorna för en till platser som inte ännu är färdiga, utan är fyllda av konflikter, som är samtidigt fula och vackra, som kommer nära och är okända. Jag strävar mot den här situationen. Den gör bilderna och tolkningen av bilderna sköra, men ger samtidigt bilderna ett djup som gör dem mänskliga.”
- Perttu Saksa

Fotografen och bildkonstnären Perttu Saksa (f. 1977) har utexaminerats som magister i bildkonst från Bildkonstakademin, och genomför studier i konstnärlig forskning vid Aalto-universitetet. Saksas verk har visats på ett flertal separat- och samutställningar, bla i Stadt Galeri i Kiel, på Kiasma, på Felleshus i Berlin samt på Finlands fotografiska museum. Verk av honom har införskaffats till offentliga samlingar i Finland och utomlands.

Discussion – Perttu Saksa & Mika Hannula

THE PRESENCE OF THE PHOTOGRAPH – HUMAN AND ANIMAL

Mika Hannula: The title of the exhibition is A Kind of You – which is both pointed and intentionally vague. Where does it come from, what does it refer to, and what does it mean to you?

Perttu Saksa: The title refers to human-likeness, but also to our moral character, to the ways we deal with nature and otherness. The title’s hint at friendliness, “how kind of you”, is for the viewer to interpret. The origin of the title is a bit surprizing, but typical of the way I work. I came across it one rainy evening in the notes I made in Jakarta. I was sitting in a restaurant and listening to a troubadour, who was improvising a piece that I knew, in bad English, “What kind of man are you” by Ray Charles, forgetting the “of man” in the chorus. This left me thinking about the new meaning of the words, and the title came from there.

What kind are you, why do I love you so?
What kind are you, yeah, yeah, when you love me no more?
What kind are you, why can’t I let you go?

What kind are you?, I just can’t satisfy
What kind are you?, oh yeah, no matter how I try…
I wanna know, yes, about you…

MH: So, the pictures in the exhibition were taken in Indonesia. Tell us about the shooting situation, and about their development, their possibilities and their impossibilities?

PS: There has been a tradition in Indonesia of street performers teaching their pet monkeys tricks and dressing them in traditional masks. This custom has subsequently put down roots in the cities, where stressed-out monkeys, harnessed to help beggars, are dragged in chains from one owner to another. The monkeys walk clumsily, but are made to go through the streets ‘disguised’ in heads cut off Barbies and baby dolls.

A couple of years ago, the Indonesian state tightened up the law and made macaque monkey species protected. There were no longer performances in the street, like before. I did a lot of groundwork with the aid of a local journalist before we found a few people known as “monkey masters” in the slums of Jakarta. They trained and rented out monkeys to beggars. I photographed the series over a few weeks in the autumn of 2012. Since the beginning of this year, the legislation has been made even stricter, and owning monkeys is now punishable by a prison sentence.

MH: Let’s take it via an example: What is happening, and where, in the background to and in conjunction with the taking of the picture in which a monkey in a child’s dress is standing in a forest, masked? Isn’t that a difficult and unpleasant situation?

PS: The locations, as well as the animals, are in a grey area somewhere between nature and the urban environment. I took the photographs right beside to the places where I found the monkeys in the pictures. Every one of these shooting situations involving mistreatment of an animal was unpleasant. The animals are badly stressed out and sick, carry lots of diseases that can be passed on to humans, too, and often tried to attack or bite during the shooting. We found the owner of the monkey in the dress sitting around at a motorway intersection on the edge of the city. Having got permission to photograph the monkey, I set up the shooting situation on a small piece of wasteland by the intersection and waited for a suitable moment, when the monkey adopted the pose I wanted.

MH: The relationship between human and animals – and this in particular through and by means of photography. Where did this interest come from? How does your previous Echo project (an exhibition and a book, both completed in 2012) relate to this new exhibition?

PS: Apes, monkeys and other primates are our closest relatives, so it is easy to feel an affinity, but it is also hard to relate to their being so very close to us. This is epitomized in the difficulty of communication, in the construction of our own identity, and in the human desire to maintain control – the illusion of domination over nature or of being above it. For the Echo series I photographed in natural-science collections buried in archives from the colonial period (including in the Museum für Naturkunde in Berlin and the Muséum des Sciences Naturelles in Brussels). Through these, I explored the ways we write history and use animals as a projection screen for a contemplation of otherness that both blurs and defines the boundaries between humanity and nature. This piece is clearly a continuation of Echo, I am still dealing with the desire to mould nature to make it more like us, and the unconscious border regions somewhere between human and animal. There is a reflection of humanity in the picture, even if it is done using subordination and with the aid of a macabre game.

It’s a matter of empathy. Carrying it out requires identification, and photography is well suited to doing that. One characteristic of photography is that, via the photograph’s own relationship with reality, it arouses in the objects of the photograph the powerful presence of a subject. At the same time, a photograph has an inherent distance from the photographed space and reality, via which we view the animal and the object of the picture. The set-up that emerges out of this creates a distance between the human and the non-human, and opens up possibilities for investigating the interfaces between animal and humanity that we are unable to explain, while we are made open and receptive to them specifically through the nature of the photograph.

MH: Your series of photographs very effectively touches on and shakes up some fundamental questions related to the photograph with regard to truth and reality, to the shaping of truth, and to the limitations on the depiction of reality. What is your attitude to documentary photography? Or, to put it the other way round: Is this series documentary photography?

PS: I make use of documentarity. I see this more as an attitude and a means of expression than as a power of witness. Reality and documentation of it are multi-layered and tied to the context, to what, how, where and from which viewpoint it is interpreted. I see the documentarism associated with the Third World, particularly the photograph, as worrying because of its inherent overtones of the patriarchal, the colonialist, or of presenting the exoticism of otherness.

I wanted to add to my works the possibility of also interpreting the pictures in relation to the modes of displaying photography, by making these modes a part of the motif of the image. Documentation alone is simply not enough. I have mixed together the presence of fiction and documentary in the pictures by paralleling locations with the studio space, and vice versa. The object of the pictures is more an idea of something presented via documentarism, than documentation of an event.

MH: The works in the exhibition are especially, even extraordinarily intense – and gruelling. They are close-ups of sad, nasty circumstances, portraits of animals that are being treated badly and systematically abused. They are pictures that always and forever look back at us, bringing about an experiential presence that almost irresistibly scratches deeper than the first contact and the surface. What kinds of reactions have you got to your works?

PS: When the animal is dressed in children’s clothes, our gaze steeped in the cuteness of the animal expects some nice humour, or at least some sort of nature-photo experience, but something else happens here. It comes not so much from the animal’s suffering, but from our visual memory. The viewer knows that the pictures are true, but, at the same time, wants to reject them, to avert their gaze. We start reading the pictures by linking the views via memory images to negative news items, and especially to suffering children. When these are linked to an animal figure and to a situation that is clearly man-made and morally very odd, the situation is surely intriguing, cruel and confusing, all at the same time, just as it was in the shooting situation.

MH: This is surely about movement – or a triangle drama; about the relationship between what is shown, how it is shown, and what remains hidden within and between all these. I.e. about the relationship that in these works never derives for any readymade or definite model, but which continuously challenges us to face both what we are seeing and, above all, what we are looking at, while still not wanting to see or be conscious of it. We are talking about the boundary conditions of any kind of presence, about the danger contained in any relationship and relativity, and about the shadows of humanity, about its catastrophes. How consciously in this series have you sought out this movement between light and shade, accepted and forbidden, beautiful and terrible?

PS: I believe that a precondition for the kind of movement and being moved that you describe is uncertainty. Being aware that you are in a space that exposes you to change and makes you aware of your own place in the world, so as to work on yourself, to call into question and to reflect on your own relationship with the world. In the pictures this is linked specifically with contradictions, which, I suppose, could well be called the shadows of humanity. The shadows take you in the pictures to places that are not finished, but which are full of contradictions; they are simultaneously grotesque and beautiful, come close and are anonymous. This situation is what I was aiming for. I see it as making the pictures and the interpretation of the pictures fragile, but, at the same time, as giving the pictures a depth that makes them human.

27.9.2013

Keskustelu - Perttu Saksa ja Mika Hannula

VALOKUVAN LÄSNÄOLO – IHMISEN SUHDE ELÄIMEEN

Mika Hannula: Näyttelyn nimi on A Kind of You on luonteeltaan sekä osoittava, että tarkoituksellisen epämääräinen. Mistä se tulee, mihin se viittaa ja mitä se sinulle merkitsee?

Perttu Saksa: Nimi viittaa ihmisenkaltaisuuteen, mutta myös moraaliseen luonteeseemme, tapoihin käsitellä luontoa ja toiseutta. Nimen häivähdys ystävällisyyteen, "How kind of you", on katsojan tulkittavissa. Nimen synty on hieman yllättävä, mutta työskentelylleni tyypillinen. Löysin sen sateisena iltana Jakartassa tekemistäni muistiinpanoista. Istuin ravintolassa ja kuuntelin trubaduuria, joka improvisoi huonolla englannillaan minulle tuttua kappaletta "What kind of man are you" (Ray Charles) unohtaen kertosäkeestä "of man" kohdan. Jäin miettimään sanojen uutta merkitystä ja nimi tuli siitä.

What kind are you, why do I love you so?
What kind are you, yeah, when you love me no more?
What kind are you, Why can't I let you go?

What kind are you?, I just can't satisfy
What kind are you?, Oh yeah,no matter how I try...
I wanna know about you...

MH: Näyttelyn kuvat on siis otettu Indonesiassa. Kerro kuvaustilanteista ja niiden kehittymisestä, mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista?

PS: Indonesiassa on ollut perinne, jossa katu-esiintyjät opettivat lemmikkiapinoilleen temppuja ja pukivat niitä perinteisillä naamareilla. Sittemmin tapa on juurtunut suurkaupunkeihin, joissa kerjäläisten apuvälineiksi valjastettuja stressaantuneita apinoita raahataan kettingeissä omistajalta toiselle. Kömpelösti käveleviä apinoita kävelytetään kaduilla Barbie- ja vauvanukeilta irtileikatuilla päillä naamioituna. Pari vuotta sitten Indonesian valtio sitten tiukensi lakejaan ja rauhoitti makaki-apinat. Esityksiä ei enää löytänyt kaduilta kuten ennen. Tein paikallisen toimittajan avustuksella paljon pohjatyötä, ennen kuin löysimme muutamia ”apina-mestareiksi” kutsuttuja henkilöitä Jakartan slummeista. He kouluttivat ja vuokrasivat apinoita kerjäläisille. Kuvasin sarjaa muutamien viikkojen ajan syksyllä 2012. Tämän vuoden alusta lainsäädäntö on tiukentunut vielä entisestään ja apinoiden omistamisesta seuraa nykyään vankeusrangaistus.

MH: Otetaan esimerkin kautta: mitä tapahtuu kuvan ottamisen taustalla ja yhteydessä, kun mekkoon puettu apina seisoo metsässä naamareineen? Eikö se tilanteena ole vaikea ja epämiellyttävä?

PS: Lokaatiot, kuten eläimetkin, ovat jossain luonnon ja urbaanin ympäristön välissä olevaa harmaata aluetta. Olen kuvannut paikkojen välittömässä läheisyydessä, mistä löysinkin kuvieni apinat. Jokainen näistä kuvaustilanteista, joihin liittyi eläimen pahoinpitelyä, oli epämiellyttävä. Eläimet ovat pahasti stressaantuneita ja sairaita, kantavat monia ihmiseenkin tarttuvia tauteja ja yrittivät usein hyökätä päälle tai purra kuvaustilanteessa. Mekkoon puetun apinan omistajineen löysimme istuskelemasta moottoritien liittymästä kaupungin laidalla. Saatuani luvan kuvata apinaa, rakensin kuvaustilanteen liittymän laidalla olevalle pienelle joutomaalle ja odotin sopivaa hetkeä, jotta apina asettuisi haluamaani asentoon.

MH: Ihmisen suhde eläimiin - ja tämä erityisesti valokuvan kautta ja välityksellä. Mistä tämä kiinnostus on lähtöisin? Miten edellinen Echo -projekti, (näyttely ja kirja, molemmat valmistuivat vuonna 2012) suhteutuu tähän uuteen näyttelyyn?

PS: Apinat ja kädelliset ovat lähimpiä sukulaisiamme, joten niihin on helppo kokea yhtäläisyyttä, mutta myös hankala suhtautua niiden ollessa niin kovin lähellä meitä. Tämä kiteytyy kommunikaation vaikeuteen, oman identiteettimme rakentumiseen sekä ihmisen haluun pitää yllä kontrollia, illuusiota luonnon hallinnasta tai sen yläpuolella olemisesta. Echo-sarjaa varten kuvasin kolonialistisen ajan arkistoissa (mm. Berliinin Naturkundemuseum, Brussellin Sciences Naturelles) niihin hautautuneita luonnontieteellisiä kokoelmia. Tarkastelin niiden kautta tapojamme kirjoittaa historiaa ja käyttää eläintä heijastuspintana toiseuden pohtimiseen, joka sekä hämmentää että määrittää rajoja ihmisyyden ja luonnon välillä. Tämä työ on selkeästi jatkoa Echolle. Käsittelen edelleen halua muokata luontoa enemmän kaltaiseksemme, ja alitajuista tilaa ihmisen ja eläimen välissä. Ihmisyyden reflektointi on kuvissa läsnä, vaikka se tapahtuukin alistamalla ja makaaberin leikin avulla.

Kyse on empatiasta. Toteutuakseen se vaatii samastumista ja valokuva soveltuu hyvin sen toteutumiseen. Valokuvalle on ominaista herättää kuvan kohteisiin vahva subjektin läsnäolo valokuvan oman todellisuussuhteen kautta. Samaan aikaan valokuvassa on yllä etäisyys kuvattuun tilaan ja todellisuuteen, jonka kautta tarkastelemme eläintä ja kuvan kohdetta. Tästä syntyvä asetelma rakentaa etäisyyttä inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä ja avaa mahdollisuudet tutkia eläimen ja ihmisyyden rajapintoja, joita emme kykene selittämään, mutta olemme niille avoimia ja vastaanottavaisia juuri valokuvan olemuksen kautta.

MH: Valokuvasarjasi koskettaa ja ravistaa hyvinkin tehokkaasti valokuvaan liittyviä peruskysymyksiä suhteesta totuuteen ja todellisuuteen, totuuden muokkaamiseen ja todellisuuden kuvaamisen rajoituksiin. Mikä on suhteesi dokumenttivalokuvaukseen? Tai kääntäen: onko tämä sarja dokumenttikuvausta?

PS: Hyödynnän dokumentaarisuutta. Koen dokumentaarisuuden enemmän asenteena ja ilmaisukeinona kuin todistusvoimana. Todellisuus ja sen dokumentointi on kerroksellista ja sidonnaista kontekstiin; mitä, miten, missä ja mistä näkökulmasta sitä tulkitaan. Koen kolmanteen maailmaan liittyvän dokumentarismin, erityisesti valokuvan, vaivaannuttavana siihen sisältyvän patriarkaalisen, kolonisoivan tai toiseuden eksotismia esittelevän sävyn kautta.

Halusin lisätä töihini mahdollisuuden tulkita kuvia myös suhteessa valokuvan esittämistapoihin nostamalla niitä osaksi kuvan kohdetta. Pelkkä dokumentaatio ei vain riitä. Olen sekoittanut fiktion ja dokumentin läsnäoloa kuvissa rinnastamalla lokaatiota studiotilaan ja päinvastoin. Kuvien kohteena on enemmänkin dokumentarismin kautta esitetty idea jostakin, kuin tapahtuman dokumentaatio.

MH: Näyttelyssä esillä olevat teokset ovat erityisen, jopa poikkeuksellisen vahvoja – ja hankalia. Ne ovat lähikuvia ikävistä ja ilkeistä olosuhteista, muotokuvia eläimistä, joita kohdellaan pahasti ja systemaattisesti kaltoin. Ne ovat kuvia, jotka aina ja alati katsovat takaisin, saaden aikaan kokemuksellisen läsnäolon joka miltei väkisinkin raapii ensikosketusta ja pintaa syvemmältä. Minkälaisia reaktioita olet saanut teoksista?

PS: Kun eläin on puettu lasten vaatteisiin, eläimen söpöydellä marinoitu katseemme odottaa kivaa huumoria tai vähintään jonkinlaista luontokuvakokemusta, mutta tässä tapahtuukin nyt jotakin muuta. Ei niinkään eläimen kärsimyksestä, vaan visuaalisesta muistista kumpuavaa. Katsoja tiedostaa kuvien olevan totta, mutta samaan aikaan hän haluaa torjua ne, kääntää katseen pois. Alamme lukea kuvia yhdistelemällä näkymiä negatiivisiin uutisiin ja erityisesti kärsiviin lapsiin liittyvien muistikuvien kautta. Kun nämä yhdistyvät eläinhahmoon ja tilanteeseen, joka on selvästi ihmisen rakentama ja moraalisesti hyvin outo, on tilanne varmasti samanaikaisesti kiehtova, julma ja hämmentävä, kuten se oli jo kuvaustilanteessakin.

MH: Kyse on varmasti liikkeestä – tai kolmiodraamasta; suhteesta sen mitä näytetään, miten se näytetään ja mikä jää piiloon näiden väliin ja välillä. Siis suhteesta, joka ei näissä teoksissa koskaan palaudu mihinkään valmiiseen tai varmaan malliin, vaan joka jatkuvasti haastaa kohtaamaan sekä sen, mitä näemme ja ennen kaikkea sen, mitä katsomme, mutta mitä emme halua nähdä ja tiedostaa. Puhumme minkä tahansa läsnäolon reunaehdoista, mihin tahansa suhteeseen ja suhteellisuuteen sisältyvästä vaarasta ja inhimillisyyden varjoista, sen katastrofeista. Miten tietoisesti olet tässä sarjassa hakenut tätä liikettä valon ja varjon, hyväksytyn ja kielletyn, kauniin ja hirveän välillä?

PS: Uskon, että kuvailemasi kaltaisen liikkeen ja liikuttumisen edellytyksenä on epävarmuus. Se, että tiedostaa olevansa tilassa, joka altistaa muutokselle. Se saa sinut tietoiseksi omasta paikastasi maailmassa, tekemään työtä itsesi kanssa, kyseenalaistamaan ja reflektoimaan omaa suhdettasi maailmaan. Kuvissa tämä liittyy juuri ristiriitoihin, joita voisi kai hyvinkin kutsua inhimillisyyden varjoiksi. Varjot vievät kuvissa paikkoihin, jotka eivät ole valmiita, vaan täyttyvät ristiriidoista, ovat samanaikaisesti groteskeja ja kauniita, tulevat lähelle ja ovat tuntemattomia. Pyrin tätä tilannetta kohti. Koen sen tekevän kuvista ja kuvien tulkinnasta haurasta, mutta antavan kuville samalla syvyyden joka tekee niistä inhimillisiä.

27.9.2013