Helsinki Contemporary

Janne Räisänen

XANADU - Hän ottaa maailman avosylin vastaan

8.9.-30.9.2018

Janne Räisänen’s exhibition XANADU – Hän ottaa maailman avosylin vastaan, which opens at Helsinki Contemporary on 8 September consists of the artist’s latest paintings with their rough, humorous take on life. In addition to recording everyday observations and people, his gaze takes a self-ironic turn, and the glint in his eye is also directed at himself: in his works spectral self-portraits roam around in their own idiosyncratic garb.

The orange-overalled figure in Hän ottaa maailman avosylin vastaan, which is a reference to the title of the exhibition, is an example of a self-portrait painting created from daily drawing. In its lightness this work also aptly encapsulates the spontaneous tone of the exhibition as a whole. The sources of the figures that appear in Räisänen’s works might be Polish building workers enjoying life around the local kiosk in the evening, the residents of the neighbouring monastery, or a skylarking football-team trainer, while the atmospheres of the artist’s home city of Berlin are combined with references to the region of his birth, Lapland. Everyday elements are mingled with a playful contemplation of humanity, of existence, in places via a sexually charged humour.

In addition to the spontaneous tone, randomness and evocation of associations Räisänen’s working process is guided by technical solutions. The human figures and views arise in an alternation between the drawing and priming stages, each layer and drawn impression completes the tale and takes the artist forward on the canvas. In these new works the drawn impression is increasingly visible and liberates the artist to tell a story lightly by means of the line. “These are kinds of spiritual self-portraits. I have not done them much before. Although there is always a clear continuum in what I do, but now some instinct is guiding me towards these organic figures. My previous works had a more abstract impression. In practice instead of thick paint, it is a matter of how the line, the drawing, takes hold of you and guides you. At the same time, this is done more freely and in a more relaxed way…” Räisänen muses over his new paintings.

Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame, John the Ejaculator and Der Löwe, der Löw… Giving titles to his works is a central part of Räisänen’s working process and an element that weaves the private and the public into a mesh, and yet so loosely that many questions and a certain bemusement are left up in the air. Thus, the titles do not give any readymade answers for interpretation, rather they provide more of a humorous glimpse into the artist’s realm of experience: sometimes comments plucked from pals’ stories or things shouted out on busses have ended up in the titles of the works, and occasionally good, old song titles or lyrics, as in the title of this exhibition XANADU, which refers to Olivia Newton-John’s disco hit of the 1980s. Even if these ingredients are mixed up in the names of the works and free association knows no limits, the titles also serve the artist as a means of bringing his thoughts and the exhibition together.

Janne Räisänen (b. 1971), who works in Berlin, graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 1998. In the following year, he was named Young Artist of the Year, along with Janne Kaitala and Jukka Korkeila, and awarded the Finnish Art Society’s Ducat Prize. In 2001, Räisänen was a candidate for the Carnegie Art Award and, in 2008, he received the main William Thuring Prize. In recent years, Janne Räisänen’s has regularly had exhibitions in both Germany and Finland, and his works are in Finnish and foreign public collections, including Museum of Contemporary Art Kiasma, Saastamoinen Foundation, Sara Hildén Art Museum and Swedish State Art Collection.

Helsinki Contemporaryssa 8. syyskuuta avautuva Janne Räisäsen näyttely XANADU - Hän ottaa maailman avosylin vastaan koostuu taiteilijan uusista elämää humoristisella ja rouhealla otteella lähestyvistä maalauksista. Arjen huomioiden ja henkilöiden tallentamisen lisäksi katse on kääntynyt itseironiseksi ja pilke silmäkulmassa myös itseen: teoksissa haahuilee henkisiä omakuvia omintakeisissa asuissaan.

Näyttelyn nimeen viittaavan Hän ottaa maailman avosylin vastaan -teoksen oranssihaalarinen hahmo on esimerkki päivittäisen piirtämisen pohjalta syntyneestä omakuvallisesta maalauksesta – ja teos keveydessään kiteyttää myös osuvasti näyttelykokonaisuuden spontaania virettä. Räisäsen teoksissa esiintyvien hahmojen lähtökohtina toimivat lähikioskilla iltaisin viihtyvät puolalaiset raksamiehet, naapurin luostarin asukkaat tai toilaileva jalkapallojoukkueen valmentaja samoin kuin taiteilijan kotikaupungin Berliinin tunnelmat yhdistyvät synnyinseudun Lappi-viittauksiin. Arkiset ainekset sekoittuvat leikkimieliseen pohdintaan ihmisyydestä, olemisesta, paikoitellen seksuaaliviritteisesti huumorin kautta.

Spontaanin vireen, sattumanvaraisuuden ja assoisioinnin lisäksi Räisäsen työskentelyä ohjaavat tekniset ratkaisut. Inhimilliset hahmot ja näkymät syntyvät piirros- ja pohjustusvaiheen vuorottelussa, jokainen kerros ja piirrosjälki täydentää tarinaa ja vie taiteilijaa eteenpäin kankaalla. Uusissa teoksissa piirrosjälki on yhä näkyvämpi ja vapauttaa taiteilijan kertomaan tarinaa kevyesti viivan keinoin. Nämä ovat sellaisia henkisiä omakuvia. En ole niitä aiemmin paljon harrastanut. Joskin koko ajan tekemisessä on selkeä jatkumo, nyt vaan joku vaisto ohjaa kohti näitä orgaanisia hahmoja. Aiemmissa teoksissa oli enemmän abstraktimpaa jälkeä. Käytännössä kyse on paksun maalin sijasta siitä miten viiva, piirtäminen vie ja ohjaa. Samalla tulee tehtyä vapaammin ja rentoutuneemmin…, pohtii Räisänen uusia maalauksiaan.

Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame, John the Ejaculator ja Der Löwe, der Löw… Teosten nimeäminen on keskeinen osa Räisäsen työskentelyprosessia ja elementti, joka punoo yksityisen ja yleisen verkoksi, kuitenkin niin löyhästi, että ilmaan jää monia kysymyksiä ja hämmennystä. Nimet eivät siis anna valmiita vastauksia tulkintaan, vaan ennemminkin humoristisesti raottavat taiteilijan kokemuspiiriä: joskus kaverien jutuista poimitut kommentit tai bussissa poimitut huudahdukset päätyvät teosten nimiin, välillä vanhat hyvät kappaleiden nimet tai lyriikat, kuten näyttelyn nimi XANADU, joka viittaa Olivia Newton-Johnin 80-luvun diskokappaleeseen. Vaikka teosten nimissä ainekset sekoittuvat keskenään eikä vapaalla assosioinnilla ole rajoja, teosnimet toimivat taiteilijalle myös keinona koota ajatuksia ja näyttelyä yhteen.

Berliinissä työskentevä Janne Räisänen (s. 1971) valmistui Kuvataideakatemiasta 1998. Seuraavana vuonna hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi yhdessä Janne Kaitalan ja Jukka Korkeilan kanssa ja hänelle myönnettiin Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinto. Vuonna 2001 Räisänen oli Carnegie Art Award –ehdokkaana sekä vuonna 2008 hänet palkittiin William Thuring -pääpalkinnolla. Viime vuosina Janne Räisäsen näyttelyitä on nähty säännöllisesti sekä Saksassa että Suomessa ja hänen teoksiaan lukeutuu sekä suomalaisiin että ulkomaisiin julkisiin kokoelmiin, kuten Nykytaiteen museo Kiasman, Saastamoisen säätiön, Sara Hildénin taidemuseon ja Ruotsin valtion taidekokoelmaan.

Janne Räisänens utställning XANADU – Hän ottaa maailman avosylin vastaan öppnas på Helsinki Contemporary den 8 september. Utställningen visar nya målningar av Räisänens där han skildrar livet i robust humoristisk ton. Utöver vardagsiakttagelser och människoskildringar har Räisänen utvecklat en självironisk blick och studerar nu även sig själv med glimten i ögat: i de nya verken får vi se mentala alter egon stryka omkring i originell utstyrsel.

På verket med samma namn som utställningen, Hän ottaa maailman avosylin vastaan, är figuren i orange overall ett exempel på ett slags självporträtt som framsprungit ur dagligt ritande – samtidigt som verket i sin lätthet också lyckas fånga den spontanitet som präglar hela utställningen. Utgångspunkter för Räisänens figurer kan vara exempelvis polska byggkarlar som brukar samlas vid kvarterskiosken, boende i det närbelägna klostret eller en drullande fotbollscoach. På motsvarande sätt kombineras stämningarna i Räisänens hemstad Berlin med referenser till Lappland, hans födelsebygd. Arktiska inslag vävs in i lekfulla funderingar om människan och existensen, tidvis via sexuellt laddad humor.

Förutom spontanitet, slump och associationer är också tekniska lösningar viktiga element som styr Räisänens arbete. De mänskliga gestalterna och vyerna uppstår ur växlingarna mellan teckning och grundning, varje skikt och varje penndrag kompletterar berättelsen och driver konstnären framåt på duken. I de nya verken bildar tecknandet ett allt synligare element som ger konstnären frihet att med streckets hjälp berätta sin historia med lätthet. De här är sådana där mentala självporträtt. Tidigare har jag inte just sysslat med sådana. Trots att det finns en klar kontinuitet i det jag gör tycks något slags instinkt just nu bara styra mig i riktning mot dessa organiska figurer. Tidigare var mina verk mer abstrakta. I praktiken handlar det om hur processen styrs av streck och teckning i stället för tjock färg. Samtidigt arbetar jag friare och mer avslappnat..., funderar Räisänen kring sina nya målningar.

Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame, John the Ejaculator och Der Löwe, der Löw... Att namnge verken är en viktig del av Räisänens arbetsprocess och ett element som väver samman det privata och det allmänna, dock så löst att det finns rum för många frågor och stor förundran. Namnen ger med andra ord inga färdiga svar för hur verken ska tolkas, snarare gläntar de på ett humoristiskt sätt locket till konstnärens erfarenhetsområde: ibland kan kompisars kommentarer eller ett rop i en buss återges i ett verknamn, ibland syns där namn på eller lyrik från gamla låtar, såsom i utställningens namn XANADU, som refererar till Olivia Newton-Johns discolåt från 1980-talet. Trots att olika element blandas samman i verkens namn och trots att de fria associationerna sprudlar gränslöst fungerar verknamnen för Räisänen också som ett sätt att samla tankarna och skärpa fokus inför en utställning.

Janne Räisänen (f. 1971), verksam i Berlin, utexaminerades från Bildkonstakademin i Helsingfors 1998. Året därpå valdes han till Årets unga konstnär tillsammans med Janne Kaitala och Jukka Korkeila och tilldelades Finska Konstföreningens Dukatpris. År 2001 kandiderade han för Carnegie Art Award, och 2008 vann han William Thuring-huvudpriset. Under de senaste åren har Räisänen regelbundet ställt ut i både Tyskland och Finland. Hans verk ingår i såväl inhemska som utländska offentliga samlingar, såsom Kiasmas, Saastamoinenstiftelsens, Sara Hildéns konstmuseums och Statens konstråds samling i Sverige.

Janne Räisänen

Artist & Curator discussion

ARTIST-CURATOR DISCUSSION: JANNE RÄISÄNEN & MIKA HANNULA

Janne Räisänen (b. 1971, Pudasjärvi) lives and works in Berlin. Räisänen’s works, which comment on everyday life with a humorous warmth, move between painting and drawing, fabric and paper. Artistic work is part of everyday life, and his artwork carries echoes of the Berlin streets outside his open windows.

Räisänen received the Finnish Art Society’s Ducat Prize in 1998. In 1999 he was elected Young Artist of the Year, he has been nominated for the Carnegie Art Award twice, in 1999 and 2001, and in 2008 he was awarded the main William Thuring Prize. His works can be found in many Finnish public collections, including HAM, Kiasma, Sara Hildén Art Museum and The Jenny and Antti Wihuri Fund’s art collection, as well as several international collections.

Mika Hannula: What is the source of the exhibition’s two-part name XANADU – Hän ottaa maailman avosylin vastaan?

Janne Räisänen: The latter part, Hän ottaa maailman avosylin vastaan, is the name of a painting in the exhibition. The background of the work, like almost all of my works, is my mundane habit of drawing. In this work, this imaginary character is also, according to his name, a straightforward depiction, a kind of spiritual self-portrait.

MH: Let’s return to the spiritual self-portrait in a moment, but still about the name of the exhibition: tell us more about Xanadu.

JR: It comes from an old Olivia Newton-John record. It’s a really good song, eighties disco.

MH: Is Xanadu a good song to dance to?

JR: I’ve never tried (laughter).

MH: If we compare this exhibition with your previous one (Käy peremmälle. Ota vaatteet pois, Helsinki Contemporary 2016), what’s happened? Is there a visible change?

JR: There’s more drawing now, and the characters are in a certain sense simpler. I also leave the drawing itself more visible now. I don’t want to colour everything, but rather leave room for all the possibilities in the painting. Characters are born quickly, but as I work on them they deepen and the weak lines grow stronger.

MH: Let’s take the painting Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame. What is it? Ethnography, anthropology or perhaps a bit of both?

JR: Ah, what’s going on? Well, there’s an androgynous character with a hat on their head, showing off their finest-of-the-fine new skirt. There is nothing apart from drawing, nothing more or less. I started with a piece of cloth on the ground and began to draw it, sometimes walking around it, or even on top of it, and then in the end I stapled it to the wall. It is all about association, proceeding according to the painting, and being there and doing it.

MH: Do the titles come before or after the work is finished?

JR: Both. Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame got its name at the very beginning, during the drawing, so in this work it’s like a self-portrait. But the names are a bit like a music playlist, a way of gathering ideas and assembling a whole entity.

MH: So you are more involved in these paintings, even making an appearance?

JR: Yes, these are spiritual self-portraits. I’ve not done this sort of thing much in the past, although there has always been a very clear continuum running through my work. Now some instinct is guiding me towards these organic characters when my previous works had a more abstract look. In practice, rather than thick paint, it’s about how the line, drawing, pulls and guides me. At the same time, they’ve been made more freely and in a more relaxed way, and I haven’t been nervous at all.

MH: Well, you can’t be praised for – or accused of – being compulsive or practicing self-censorship in your previous works either.

JR: I guess not (loud laughter).

MH: What about sexuality? Is it now more evident?

JR: Perhaps. I haven’t thought about that so much.

MH: Some of the paintings depict a delicate moment in which the subject has his hands deep in his pants, around his testicles. Why? What are the associations here?

JR: They’re folks that fool around with themselves, but not in a serious or vulgar way. This is fun with paints and pens. This group includes a painting called John the Ejaculator, which is based on the old Depeche Mode song John the Revelator. I listened to it a lot back then. Or then there’s a reference to the German football team coach’s hand, which once strayed to his pants, and he was then caught on camera, happily sniffing his fingers.

MH: What was the name of this work?

JR: Der Löwe, der Löw, some kind of lion, of course.

MH: Isn’t that a bit mean?

JR: It is, yes. I can’t stand that kind of person.

MH: Why?

JR: Because he’s the coach of a national football team.

MH: He is indeed, that’s a fact... But still these characters who stumble, or maybe dance, into the foreground, the characters in the works, what do they do, I mean, with each other? Are they spying on each other or are they deceiving themselves?

JR: The works create a continuum, a story in which the characters follow each other. It depends how they’re positioned in the exhibition. I force them into dialogue and introduce tension between the works. I have them gazing at each other or interacting – through stories and through the narration.

MH: And what about the associations? A fox chasing his tail or a neighbour lusting after a ghost?

JR: No, it’s not so straightforward or clear, it’s more like the characters are like grandmothers to each other. They don’t inhabit the same linear time, but they have done things (and worked together) in the past, or even the future. Sometimes alone, or two or three of them together.

But the characters come from everyday life, from this environment that I live in. Downstairs there’s a late-night Lebanese kiosk which, in the evening, is full of Polish construction workers by the sound of it. Opposite that is a monastery, a Dominican one where they often have choral singing. Or then sometimes they have African drumming. They always have a window open and sometimes you can even see a monk in the shower ...

MH: Aha! And what about the fear of being an illustrator? How does this affect your work?

JR: Yeah, it’s a kind of curse word, illustration, but you don’t have to fear it because the works always set out from somewhere. Imagination never leaves them where they started – they always go beyond it.

MH: Yes, and the works themselves are alive and moving evidence of that – moving from somewhere to somewhere else, somehow. But how do you know when a work is ready?

JR: It’s hard to tell, although in a certain way they’re always ready and in process. The solution is to be able to leave a work alone and let it dry.

MH: Is there a temptation to continue, however?

JR: It’s always there, and that’s why you have to kind of hide the previous work underneath the newest ones.

MH: Are works easily spoiled if you continue working on them too long?

JR: No, that isn’t even possible in this kind of process. The work just changes completely, the cycle continues, and it takes a new direction. I notice I get fed up quickly, and start looking for something new.

For example, the slightly larger works in this exhibition, which are horizontal, have problems that I set myself, that I want to face. The horizontal form has been problematic – they easily turn into landscapes and the composition becomes a prisoner of itself, a little like the curse of illustration, and then they lack depth.

MH: Do you mean that the components are left hanging and the whole work lacks a single storyline to pull it all together?

JR: Well, I don’t tell a specific story, rather I use little pieces like anecdotes, many individual pieces. And that is the problem of painting, how to tie them together without the story exposing too much or subjecting it to too much bias. I’d like to keep the direction of the work open and just guide it with a name, but on the other hand the names don’t mean anything.

MH: But the names actively set the pitch of the work?

JR: Yes, the circle spins very swiftly, they both support each other, and if I didn’t write names down as soon as they come to mind I’d forget them right away. They also come from everyday life, of course, as long as they sound mad enough – they’re word games, something heard on the radio, or maybe a friend makes a comment, and I connect all of these in some new, weird way.

MH: Place and time, and where do you place what you do?

JR: Yes, I miss Lapland now and then. Berlin is the place I work and Lapland is where I’m on holiday. My yearning for Lapland has changed with the passing of time. Everyone is aging, including me.

MH: And finally, seriously, very seriously and extremely seriously indeed. When the summer hay is ripe, what happens then?

JR: Hay grows, birds sing, rain falls and dogs bark.

MH: And what does Janne do?

JR: I’m inside drawing. I don’t go outside, I just listen to the hustle and bustle of the world.

MH: And which is nicer and more important – to be drunk or engaged to be married?

JR: Drunk (laughter). Or no, maybe better halfway, totally fifty-sixty and completely confused.

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

TAITEILIJA-KURAATTORI-KESKUSTELU: JANNE RÄISÄNEN & MIKA HANNULA

Janne Räisänen (s. 1971, Pudasjärvi) asuu ja työskentelee Berliinissä. Räisäsen teokset kommentoivat arkipäivää lämpimän humoristisesti, hänen työskentelynsä liikkuu maalauksen ja piirustuksen, kankaan ja paperin välillä. Taiteellinen työskentely kuuluu jokapäiväiseen elämään, ja teoksissa kaikuukin Berliinin-kodin ikkunoista sisään kantautuvia arjen ääniä.

Räisänen sai Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon 1998. Vuonna 1999 hänet valittiin vuoden nuoreksi taiteilijaksi, minkä lisäksi hän on ollut ehdolla Carnegie Art Awardin saajaksi vuosina 1999 ja 2001. Vuonna 2008 Räisäselle myönnettiin William Thuring -säätiön pääpalkinto. Räisäsen teoksia löytyy suuresta osasta suomalaisia julkisia kokoelmia, muun muassa HAM, Kiasma, Sara Hildénin taidemuseo ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston taidekokoelma, sekä useista kansainvälisistä kokoelmista.

Mika Hannula: Mistä näyttelyn kaksiosainen nimi XANADU - Hän ottaa maailman avosylin vastaan kertoo?

Janne Räisänen: Jälkimmäinen osa, Hän ottaa maailman avosylin vastaan, on näyttelyssä mukana olevan maalauksen nimi; teoksen taustalla, kuten miltei kaikkien teosteni, on päivittäinen, hyvin arkinen piirtäminen. Tässä teoksessa tämä kyseinen mielikuvitushahmo on kyllä myös nimensä mukaisesti suoraviivainen kuvaus, sellainen henkinen omakuva.

MH: Palataan henkiseen omakuvaan hetken päästä, mutta vielä näyttelyn nimestä. Entä Xanadu?

JR: Vanha kunnon Olivia Newton-Johnin biisi, siitähän se tulee. Se on erittäin hyvä biisi, kasaridiskoa.

MH: Onko sitä hyvä tanssia, sitä Xanadua?

JR: En ole kokeillut (naurua).

MH: Jos verrataan edellistä (Käy peremmälle. Ota vaatteet pois, Helsinki Contemporary 2016) ja nykyistä näyttelyä, mitä on tapahtunut, onko nähtävissä muutosta?

JR: Nyt on enemmän piirtämistä, hahmot ovat tietyssä mielessä simppelimpiä. Annan myös piirtämisen yhä selkeämmin näkyä. En halua värittää kaikkea, vaan antaa tilaa kaikelle mahdolliselle, mitä maalauksessa on. Hahmot syntyvät nopeasti, mutta työstämisen kautta ne syventyvät, heikosta viivasta jatkan vahvemmalla.

MH: Otetaan esimerkiksi maalaus nimeltään Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame. Mistä kyse? Etnografiasta, antropologiasta vai kenties molemmista?

JR: Ai mitä siinä tapahtuu? No, siinä on hattupäinen androgyyni tyyppi, joka esittelee uutta hienon hienoa hamettaan. Ei siinä muuta ole kuin piirtämistä, ei se sen kummallisempaa ole. Homma lähtee siitä, että kangas on maassa ja alan siihen piirtämään, toisinaan kävelemään sen ympäri, joskus sen päältäkin, ja sitten lopussa niittaan sen seinään. Se on kaikki assosiaatiota, maalauksen mukaan menemistä ja siinä olemista ja tekemistä.

MH: Milloin nimet tulevat, ennen vai jälkeen teoksen valmistumisen?

JR: Sekä että. Calamity-Janne ja perinteinen lappilainen kullihame -teoksessa se on päätetty ihan alussa, piirtämisen aikana, että se on tässä teoksessa ikään kuin minäkuva. Mutta nimet ovat vähän kuin biisilista, sellainen tapa koota ajatuksia ja kokonaisuutta yhteen.

MH: Eli näissä maalauksissa olet itse vahvemmin mukana, jopa esillä?

JR: Niin, nämä ovat sellaisia henkisiä omakuvia. En ole niitä aiemmin paljon harrastanut, joskin koko ajan tekemisessä on hyvin selkeä jatkumo. Nyt vaan joku vaisto ohjaa kohti näitä orgaanisia hahmoja, aiemmissa teoksissani oli enemmän abstraktimpaa jälkeä. Käytännössä kyse on paksun maalin sijaan siitä miten viiva, piirtäminen, vie ja ohjaa. Samalla tulee tehtyä vapaammin ja rentoutuneemmin, ei jännitä yhtään.

MH: Niin, eihän näissä sinun teoksissa aiemminkaan ole mistään pakonomaisuudesta tai itsesensuurista ole voinut tai saanut kiittää – tai syyttää.

JR: Ei kait (äänekästä naurua).

MH: Entä seksuaalisuus, onko se nyt enemmän esillä?

JR: Ehkä, voi olla. En ole sitäkään liikoja ajatellut.

MH: Osassa maalauksista on päällä ns. tilanne; siis herkkä hetki, jossa kaverilla on kädet hartaan syvällä housuissa, siis munissa. Miksi? Mikä on näiden teosten assosiaatioiden meno- ja tulopolitiikka?

JR: Ne on tyyppejä, jotka vähän vehtaa itsensä kanssa, mutta ei vakavissaan tai vulgaaristi. Tämä on hauskanpitoa maalin ja kynän kanssa. Tässä ryhmässä on esimerkiksi maalaus nimeltään John the Ejaculator, jonka taustalla on vanha Depeche Moden biisi nimeltään John the Revelator. Sitä on tullut kuunneltua paljon aikoinaan. Tai sitten siellä on viittaus vaikka Saksan jalkapallojoukkueen valmentajan käden liikkeisiin, kun ne joskus aikoinaan menivät vahingossa housuihin, ja kun mies kameran käydessä haisteli suvereenisti sen jälkeen sormiaan.

MH: Mikä tämän duunin nimi olikaan?

JR: Der Löwe, der Löw, sellainen leijona, tietysti.

MH: Eikö toi ole jo vähän ilkeää?

JR: On, se on sitä, en voi sietää sitä tyyppiä.

MH: Miksi?

JR: No koska se on maan jalkapallojoukkueen valmentaja.

MH: Niinhän se on, fakta homma … Mutta vielä näistä nyt etualalle kompuroivista tai no, vaikka tanssahtelevista tyypeistä, teosten hahmoista, mitä ne tekevät, siis keskenään? Vakoilevatko toisiaan tai harhauttavatko itse itseään?

JR: Tämä on kokonaisuutena jatkumoa, tarina jossa tyypit seuraavat toisiaan. Se riippuu siitä, miten ne asettuvat näyttelytilaan, väkisinkin siinä muodostuu dialogi ja jännite töiden välille, keskinäiseen tuijotteluun tai vuorovaikutukseen – tarinoiden kautta ja välityksellä.

MH: Ja mitä ovat nämä päällä olevat tai päälle ajautuvat assosiaatiot? Kettu jaagaa (jahtaa) häntäänsä vai naapuri himoitsemaansa haamua?

JR: Ei, ei niin suoraviivaista tai selkeää, pikemminkin niin, että hahmot ovat kuin isoäitejä toinen toisilleen. Ei niissä ole samaa lineaarista aikaa, vaan ne tyypit ovat tehneet ja touhunneet jotakin menneisyydessä tai vaikka tulevaisuudessa. Joskus yksin tai kaksin, ehkä kolmisinkin.

Mutta hahmot tulevat arjesta, tästä ympäristöstä missä elän. Alakerrassa kun on libanonilainen ”späti”, siis myöhään auki oleva kioski, joka on iltaisin äänestä päätellen täynnä puolalaisia raksatyyppejä ja sitten on vastapäinen luostari, dominikaaninen juttu, josta kuuluu usein kuorolaulua. Tai sitten sieltä kuuluu afrikkalaista rummutusta, niillä on aina ikkuna auki ja joskus näkee jopa munkin suihkussa …

MH: Jaha. Entä pelko kuvittamisesta? Miten tämä vaikuttaa tekemiseesi?

JR: Niin, kyllä se on pikkusen sellainen kirosana, se kuvittaminen, mutta ei sitä tarvitse pelätä, koska teokset lähtevät aina jostakin. Ei se mielikuvitus niitä siihen lähtökohtaan jätä. Koskaan.

MH: Uskotaan, ja niin, teokset itsessään ovat eläviä ja liikkuvia evidenssejä siitä – liikkeeestä jostakin johonkin ja jopa jotenkin. Mutta mistä tiedät, milloin teos on valmis?

JR: Ei sitä voikaan sanoa, tietyssä mielessä ne ovat aina valmiita ja kesken, ratkaisu on, että sen osaa jättää sivuun ja antaa kuivua.

MH: Onko kiusausta kuitenkin jatkaa?

JR: Se on aina olemassa, ja siksi ne täytyy laittaa vähän kuin piiloon, pistää tuoreimmat teokset kasan päälle, siihen esille, ja hetkeksi unohtaa ne aiemmat.

MH: Menevätkö teokset helposti pilalle, jos niitä jatkaa liikaa?

JR: No ei, ei sellaista edes ole olemassa tämän typpisessä tekemisessä. Teos vaan muuttuu ihan täysin, kiertokulku jatkuu ja teos ottaa uuden suunnan. Sen huomaa, että kyllästyn nopeasti, ja haen alati jotakin uutta siinä piirtämisessä.

Esimerkiksi tämän näyttelyn hieman isommat teokset, jotka ovat vaakatasossa, niissä on itse asetetut ongelmat, jotka haluan kohdata. Vaakamuoto on ollut ongelmallinen, niistä tulee helposti vain maisemia, joissa sommitelma jää itsensä vangiksi, vähän kuin kuvittamisen kirouksena, silloin niistä puuttuu syvyys.

MH Tarkoitatko, että osaset jäävät ilmaan ja kokonaisuudesta puuttuu yhteen vetävä tarinallisuus?

JR: Tai siis niin, että en kerro mitään tiettyä tarinaa, vaan käytän vähän kuin anekdootteja, monia yksittäisiä osasia. Ja sehän on maalauksen ongelma, että miten pitää ne koossa ilman, että tarinaa paljastaa ja alistaa liikaa yksiviivaisuudelle. Haluan pitää teoksen suunnan aukinaisena, jos vaikka nimellä sitä ohjaankin – toisaalta eivät ne nimet mitään tarkoita.

MH: Mutta nimet virittävät aktiivisesti teoksia?

JR: Kyllä, kehähän pyörii tosi vikkelään, ne tukevat molemmat toisiaan, ja jos en saman tien kirjoittaisi nimiä ylös, unohtaisin ne heti. Ne tulee myös arjesta, tietysti, kunhan kuulostavat tarpeeksi pöljiltä, sanaleikkejä, jotakin mitä kuuli radiosta tai mitä kaverit ehkä kommentoi jasitten yhdistän ne aivan uudella ja hassulla tavalla.

MH: Paikka ja aika, tekemisen paikantumiset?

JR: Niin, ikävä on aina silloin tällöin Lappia. Berliini on paikka, jossa teen töitä ja Lappi on se, jossa olen lomalla. Ikävä Lappiin on tietysti muuttunut nyt iän myötä – kaikki vanhenevat, myös minä.

MH: Ja nyt lopuksi, vakavasti, hyvin vakavasti ja erinomaisen tosissaan. Kun kesän heinä taittuu, mitä silloin tapahtuu?

JR: Heinä kasvaa, linnut laulaa, vettä sataa ja koirat haukkuu.

MH: Ja mitä tekee Janne?

JR: On sisällä ja piirtää, ei mene ulos vaan kuuntelee ulkopuolisen maailman örinää ja pörinää.

MH: Entä kumpi on kivempaa ja tärkeämpää, olla kännissä vai kihloissa?

JR: Kännissä (naurua). Tai no, ehkä siinä puolivälissä, silleen yhtä lailla fifty-sixty -tyyliin täydellisen hämmentyneenä.

Exhibitions

Works